"Tiluksillanne, sanoin", toisti hän verkkaan, antaen painoa jokaiselle tavulle.
Kylmä hiki kohosi kreivin otsalle, hänen kätensä avautuivat hervottomasti ja pudottivat vapisevien sormien pitelemän hatun. Ludvig tavoitti äitinsä katsetta ikäänkuin osoittaakseen hänelle olevansa täällä valtias, ja sitten veljensä, niinkuin olisi tahtonut tältä kysyä, vastasiko kosto hänen toiveitaan. Lopuksi hän pysähdytti katseensa Madameen. Prinsessa haasteli hymyhuulin rouva de Noaillesin kanssa. Hän ei ollut kuullut mitään tai oikeastaan ei ollut kuulevinaan. Lotringin junkkari tarkkasi tätä näkyä sellaisella pahansuopaisuuden hellittämättömällä tähystyksellä, joka tuntuu antavan ihmisen katseelle voimaa kohottaa ja lingota pois tieltänsä esteen.
Kreivi de Guiche jäi yksikseen kuninkaan huoneeseen kaikkien muiden poistuessa. Hänen silmissään pimeni. Äkkiä hän tempausi irti musertavasta epätoivosta, joka oli hänet jähmetyttänyt, ja riensi suoraa päätä kotiinsa, missä Raoul vielä odotteli häntä pahoissa aavistuksissaan itsepintaisena.
"No?" äännähti hän nähdessään ystävänsä hoippuvan sisälle avopäin ja tyrmistynein ilmein.
"Niin, niin, se on totta, niin…"
Kreivi ei kyennyt sanomaan enempää, vaan vaipui voimattomana sohvapieluksille.
"Ja Madame?…" kysyi Raoul.
"Hän!" huudahti onneton kiukustuneena kohottaen nyrkkiin puristuneen kätensä taivasta kohti. "Hän!…"
"Mitä hän sanoi?"
"Hän sanoi hameensa soveltuvan hyvin."