"Mitä hän siis teki?"
"Hän nauroi!"
Ja hysteerinen naurunpurkaus puistatti karkoitetun koko hermosatoa.
Samassa hän kaatui pyörtyneenä taaksepäin.
109.
Fontainebleau.
Jo neljänä päivänä olivat kaikkinaiset viehäkkeet Fontainebleaun upeaan puutarhaan varattuina tehneet tästä paikasta todellisen tenholan.
Herra Colbert hyöri ja hommasi… Aamuisin oli tehtävä laskut yön menoista, päivisin huolehdittava ohjelmista, harjoituksista, uusista esiintyjistä ja maksuista. Hänellä oli käyttövaroja neljä miljoonaa, ja hän piteli niitä viisaan säästeliäästi. Mutta häntä ihan kauhistutti, millaisiin kuluihin jumalaistarusto saattoikin johtaa. Jokainen metsänjumala, jokainen sinipiika maksoi vähintään sata livreä päivältä. Pelkkä pukukin nousi kolmeensataan livreen. Ilotulituksiin haaskattiin joka yö ruutia ja tulikiveä sadantuhannen livren arvosta, ja lammikon rantojen juhlavalaistukseen iltaisin meni aina kolmekymmentätuhatta livreä. Mutta muhkeiksi olivat nämä juhlallisuudet osoittautuneet, ja Colbert oli ilosta suunniltaan. Hän näki alituiseen kruununprinsessan ja kuninkaan lähtevän metsästysretkelle tai vastaanottamaan kaikenlaisten haaveellisten osien esittäjiä juhlallisuuksissa, joita oli sepitetty kahden viikon aikana; ne antoivat Madamelle tilaisuuden loistella henkevyydellään ja kuninkaalle anteliaisuudellaan. Madame nimittäin juhlien sankarittarena vastasi kaikkien näiden tuntemattomien kansojen — garamanttien, skyyttien, hyperborealaisten, kaukaasialaisten ja patagonialaisten — lähetystöjen puheisiin, kun ne ikäänkuin maasta poljettuina ilmestyivät onnittelemaan häntä, ja jokaiselle tällaiselle edustajalle kuningas lahjoitti jonkun timantin tai muun kalleuden. Nuo lähetit vertailivat enemmän tai vähemmän hullunkurisissa runoissa kuningasta Aurinkoon ja kruununprinsessaa tämän sisareen Phoebeen, ja kuningattarista ja Monsieurista ei enää ollut puhettakaan, ikäänkuin Ludvig olisi nainut Englannin Henrietten eikä Itävallan Maria Teresiaa. Pidellen toisiaan kädestä, huomaamatta puristaen toistensa sormia onnellinen pari nautti pitkin siemauksin imartelun suloista juomaa, joka elvyttää nuoruutta, kauneutta, valtaa ja rakkautta.
Jokainen ihmetteli Fontainebleaussa sitä vaikutusvaltaa, jonka Madame niin äkkiä oli saanut kuninkaan osalle. Jokainen kuiskaili hiljaa, että Madame todellisuudessa oli kuningatar. Ja kuningas tosiaankin julisti tätä merkillistä tosiseikkaa jokaisella ajatuksellaan, jokaisella sanallaan ja silmäyksellään. Hän ammensi tahtonsa, hän etsi innoituksensa Madamen silmistä, ja hän päihtyi riemusta, kun tämä suvaitsi hymyillä. Huumasiko kruununprinsessaakin puolestaan mahdin tunne, hänen nähdessään kaikki jalkojensa juuressa? Hän ei voinut sitä itsekään sanoa; hän vain tiesi, että hänellä ei ollut mitään toivomuksia, — että hän oli täysin onnellinen. Kaikista näistä kuninkaallisen tahdon aiheuttamista muutoksista johtui, että Orléansin herttua valtakunnan toisesta henkilöstä oli todellisuudessa siirtynyt kolmanneksi. Tämä oli paljon pahempaa kuin tilanne siihen aikaan, jolloin de Guiche soitatteli kitaroitaan Madamen luona. Silloin oli Monsieurin tyydytyksenä edes häiritsijänsä peloittaminen. Mutta vihollisen poistuttua, jonka hän kuninkaan kanssa liittoutuneena oli saanut häädetyksi, joutui prinssi Filip kantamaan hartioillaan verrattomasti raskaampaa iestä. Joka ilta Madame palasi kotiin ihan menehdyksissään. Ratsastus, kylvyt Seine-virrassa, näytelmät, päivälliset luonnon helmassa, tanssiaiset suuren kanavan partaalla, konsertit: tuo kaikki olisi riittänyt viemään hengen — ei hennolta ja heikolta naiselta, vaan linnan vankimmalta sveitsiläissoturilta. On kyllä totta, että nainen tansseissa, konserteissa ja huviretkillä on verrattomasti kestävämpi kuin tukevinkaan kolmentoista kanttonin kansalainen, mutta olkootpa hänen voimansa siinä suhteessa kuinkakin venyviä, niillä on silti rajansa, eivätkä ne ajan mittaan jaksa pysytellä sellaisen hyörinän tasalla. Mutta prinssi Filipillä ei ollut edes iloa nähdä Madamen iltaisin luopuvan kuningatararvostaan, sillä Henriette asui kuninkaallisessa huvimajassa nuoren kuningattaren ja leskikuningattaren kanssa. On sanomattakin selvää, että Lotringin junkkari ei jättänyt prinssiä, vaan tuli vuodattamaan sappensa pisaran jokaiseen tämän saamaan haavaan. Niinpä Monsieur, joka alussa oli de Guichen lähdön jälkeen tuntenut itsensä aivan hilpeäksi ja nuortuneeksi, vaipui jälleen apeuden valtaan kolmen päivän kuluttua hovin siirtymisestä Fontainebleaun huvilinnaan.
Sattui sitten eräänä päivänä kello kahden tienoissa, että prinssi Filip, joka oli noussut myöhään ja pannut tavallista enemmänkin huolta pukeutumiseensa, päivän ohjelmasta mitään puhetta kuulematta sai päähänsä kutsua koolle hovinsa ja viedä Madamen päivällisille Moretiin, missä hänellä oli kaunis maatalo. Hän asteli siis kuningatarten huvimajaan, mutta kummastui suuresti, kun ei tavannutkaan siellä ketään kuninkaallisesta palveluskunnasta. Hän huomasi olevansa aivan yksinään etuhuoneessa. Vasemmalle avautui ovi Madamen asuntoon, toinen oikealle nuoren kuningattaren huoneistoon. Hän sai puolisonsa kamarissa tietää eräältä työhön otetulta ompelijattarelta, että kaikki olivat lähteneet kello yhdeltätoista Seineen uimaan. Se oli järjestetty hauskaksi huviretkeksi, jolle osanottajat oli noudettu kaleeseissa puiston porteilta.
"Hyvä!" sanoi Monsieur itsekseen; "se on kyllä oiva aatos. Tällaisessa rasittavassa helteessä otan minäkin mielelläni kylvyn."