"Oh, niin korkealle en pyri, madame", sanoi Filip katkerasti. "Mutta minun sopii kyllä itse poistua, ja sen teen."
"Mustasukkainen kuninkaalle! Luulevainen veljellesi!"
"Mustasukkainen veljelleni! kuninkaalle! Niin, madame, luulevainen, luulevainen, luulevainen!"
"Totisesti, monsieur", huudahti Itävallan Anna tekeytyen paheksuvaksi ja suuttuneeksi, "alan uskoa, että olet hullu ja vannoutunut rauhani vihollinen. Minä jätän sinulle tantereen, koska en kykene puolustautumaan moisilta houreilta."
Tämän sanottuaan hän nousi seisaalle ja jätti poikansa mitä raivokkaimman kiihtymyksen valtaan. Monsieur oli hetkisen aivan turtuneena. Jälleen toinnuttuaan hän läksi uudestaan alas vaunuvajoille, tapasi saman tallirengin, pyysi taas vaunuja, pyysi toistamiseen hevosta. Ja miehen uudistettua kaksinaisen epäyksensä, ettei ollut hevosta eikä vaunuja, Monsieur riuhtaisi ratsupiiskan erään tallipojan kädestä ja sydäntyi ahdistamaan miespoloista tuimilla sivalluksilla pitkin vaunupihaa tämän huudoista ja puolusteluista huolimatta. Sitten hän uupuneena, hengästyksissään, hiestyneenä ja vapisevin jäsenin palasi huoneisiinsa, löi pirstaleiksi kauneimmat porsliiniesineensä ja heittäytyi lopuksi vuoteelle saappaissaan, kannuksissaan, kirkaisten: "Auttakaa!"
110
Kylpy.
Valvinsissa — kukkivien halavain ja vihreitä latvuksiansa siniaalloissa valelevien raitojen läpitunkemattomien lehtiholvien alla — oli pitkä ja matala saima sinisillä verhoilla suojattuine portaineen mukavana turvapaikkana kylpeville tenhottarille, joita heidän vedestä noustessaan vaani parikymmentä höyhentöyhtöistä ritaria, kiihkoisina ja halukkaina kirmaillen loitompana virran sammaltuneella ja hyvältä tuoksuvalla rannalla. Mutta itse neitsyellinen Diana pitkässä sotaviitassaan oli vähemmän siveä, vähemmän luoksepääsemätön kuin nuori ja jumalaisen kaunis prinsessa Henriette, sillä metsästävän jumalattaren kaavun alta pistäysi kuitenkin esiin pyöreä ja valkoinen polvi, eikä täyteläisen viinen onnistunut suurestikaan peittää hänen ruskeita olkapäitään, kun sitävastoin sataan kertaan kiedottu pitkä harso verhosi Madamea hänen jättäytyessään kamarineitojensa käsivarsille, niin että hän oli suojattu häikäilemättömimmiltä ja terävimmiltäkin katseilta. Hänen noustessaan jälleen ylös portaita kaikki saapuvilla olevat runoilijat — ja jokainen innostui runoilijaksi Madamen nähdessään —, nuo kaksikymmentä nelistävää runoilijaa pysähtyivät huudahtelemaan yhteen ääneen, että Madamen ruumiista valuvat pisarat eivät olleet vettä, vaan onnellisen virran uomaan uppoavia helmiä. Näiden runoilujen ja kunnianosoitusten keskuksena kuningas käski uupumattomien ylistelijäin vaieta ja käänsi hevosensa, jotta hän ei silkkiverhojenkaan taakse kenties loukkaisi naisen kainoutta ja prinsessan arvokkuutta. Siten tyhjentyi näyttämö, ja aluksessa syntyi syvä hiljaisuus. Vain verhojen häilyminen ja aaltoilu ilmaisi palvelevien naisten tuoksinaa työssänsä.
Kuningas kuunteli hymyillen hovimiestensä puheita, mutta häntä katsellessaan saattoi arvata, että hän ei ollenkaan kiinnittänyt huomiota heidän haasteluunsa. Ja tuskin olikaan renkaitten kiliseminen oviverhojen yläreunaa pitkin ilmoittanut, että Madame oli puettu, että jumalatar oli näyttäytymässä, kun kuningas heti kääntyi takaisin ja karautti rantaan, siten antaen merkin kaikille niille, joiden piti joko palvella tai hauskuttaa Madamea. Paasheja syöksähti esiin hevosia taluttaen, puiden siimekseen pysähtyneitä kaleeseja vieri teltan luo, ja niiden mukana parveili paikalle liuta palvelijoita, kantajia ja apunaisia, jotka herrasväen kylpiessä olivat sivummalla vaihtaneet huomautuksiaan, arvostelujaan, itsekkäitä laskelmiaan tämän ajanjakson tilapäisenä päiväkirjana, vaikka sitä ei ole kukaan säilyttänyt, ei edes virran kirkas kalvo, noiden henkilöiden kuvastin ja keskustelujen kaikupohja; todistajina olleet laineetkin on Jumala syössyt äärettömyyteen, kuten esiintyjät iäisyyteen. Tämä jokivarren tungos, kun siihen vielä yhtyi joukko maalaisia uteliaina näkemään kuninkaan ja prinsessan, kuhisi kahdeksan tai kymmenen minuutin ajan mitä sekavimpana ja rattoisimpana väenpaljoutena. Kuningas oli laskeutunut ratsailta, jota esimerkkiä kaikki hovimiehet noudattivat; hän oli tarjonnut kätensä Madamelle, jonka siroa vartaloa verhosi kallisarvoinen, hopealla kirjailtu ratsastuspuku hienosta villakankaasta. Hänen vielä kosteat, sysimustat hiuksensa hyväilivät puhtaan valkoista kaulaa. Ilo ja terveys loistivat kauneista silmistä; hän oli levähtänyt ja hengitti nyt kiihkeästi raitista ilmaa päivänvarjon alla, jota paashi piti koholla hänen ylitseen. Ei voinut kuvitella hellempää, viehkeämpää ja runollisempaa näkyä kuin nuo kaksi henkilöä esittivät päivänvarjon ruusunvärisessä siimeksessä. Kuninkaan valkoiset hampaat loistivat alituisessa hymyssä, Madamen mustat silmät hehkuivat kuin kaksi kiiltokiveä monivivahteisen silkin heijastuksessa.
Madame saapui hevosensa luo. Se oli upea andalusialainen tasajuoksija, jonka pitkä häntä lakaisi maata, — koko ruumiiltaan tahrattoman valkoinen, ehkä hiukan raskas, mutta älykkään näköinen ja hienopiirteinen pää ilmaisi arabialaista verta sopivimmassa suhteessa sekaantuneeksi espanjalaiseen. Kun prinsessa tekeysi veltoksi tavoittamaan jalustinta, sieppasi kuningas hänet syliinsä, niin että Madamen käsivarsi joutui tulikehänä kuumentamaan avustajan kaulaa. Peräytyessään ei Ludvig voinut olla huulillaan koskettamatta tuota käsivartta, joka ei vetäytynyt pois. Kun sitten prinsessa oli kiittänyt kuninkaallista tallimestariaan, nousivat kaikki hovimiehet satulaan samalla hetkellä, naisten sovittautuessa vaunuihin.