Prinsessa Henriette oli puettu pitkään kauhtanaan, läpinäkyvään ja keveään kuin näppärien mechelnittärien hienoimmat harsokankaat, niin että pyöreä polvi tosiaan kuvastui sen poimuissa. Silkkikengissään hän säihkyvänä lähestyi bacchantinnainsa saattelemana ja oli jo saapunut sille paikalle, joka oli määrätty hänen tanssiosalleen, kun kreivi de Saint-Aignan alkoi hätäisesti tunkeutua joukon läpi häntä tai kuningasta kohti. Suosionosoituksia kesti niin kauan, että kreivi sai tilaisuuden puhutella kuningasta, joka oli jäänyt varpailleen seisomaan.
"Mitä nyt, Saint-Aignan?" äännähti Kevät.
"Hyvä Jumala, sire", vastasi hovimies ihan kalpeana, "on sattunut niin hullusti, että teidän majesteettinne ei muistanutkaan Hedelmien tanssia."
"Kyllä; se on peruutettu."
"Ei, sire, teidän majesteettinne ei ole antanut siitä nimenomaista määräystä, ja soittokunta on säilyttänyt sen."
"Sepä nyt kiusallista!" jupisi kuningas. "Sitä tanssia ei voi esittää, kun kerran herra de Guiche on poissa. Se on jätettävä silleen."
"Voi, sire, neljännestunti soittoa ilman tanssia vaikuttaa niin jäähdyttävästi, että koko baletti menee pilalle."
"Mutta, kreivi, en sitten…"
"Ja pahinta ei tässä olekaan se, sillä lopultakin orkesteri vielä jotenkuten voisi typistää sävelistönsä, jos kävisi välttämättömäksi; mutta…"
"Mutta mitä?"