"Niin, niin tosiaankin, hän on hyviä ystäviäni. Hyvästi, mademoiselle, hyvästi! Vastaanottakaa vilpitön kunnioitukseni."
Ja hän kiirehti kuin mieletön edelleen lammikolle päin. Hänen musta varjonsa kiiti suurenevana marjakuusten terttuoksien alitse, joiden lomista vedenkalvo läikehti valoheijastuksineen. Kreivitär la Vallière katsoi säälivästi hänen jälkeensä.
"Oi, niin, niin", huoahti hän; "hän kärsii, ja alan käsittää minkätähden."
Samassa riensivät paikalle hänen kumppaninsa, kreivittäret de Montalais ja de Tonnay-Charente. He olivat vapautuneet palveluksestaan, riisuneet luonnotar-asunsa ja kiirehtineet tapaamaan ystävätärtänsä, hilpeällä mielellä yön kauneudesta ja illan ohjelmassa saavuttamastaan menestyksestä.
"Mitä! Jo täällä!" huudahtivat he. "Me luulimme saapuvamme ensimmäisinä kohtauspaikalle."
"Olen ollut täällä neljännestunnin", vastasi la Vallière.
"Eikö tanssi olekaan sinua hurmannut?"
"Ei."
"Eikä koko näytelmäkään?"
"Ei sen paremmin. Mieluisampana näytelmänä pidän näitä tummia lehtoja, kun niiden taustalla tuikahtelee siellä täällä valoja niinkuin punaisina silminä, jotka vuoroin avautuvat ja ummistuvat."