"Hän on runoilijatar, tämä la Vallière", virkahti Tonnay-Charente.
"Toisin sanoen sietämätön", pahoitteli Montalais. "Aina kun tahdotaan hiukan nauraa tai huvitella, Louise kyyneltyy; joka kerta kun me muut joudumme itkemään hukkaantuneesta korusta, loukatusta itserakkaudesta, tehottomaksi jääneestä somistuksesta, nähdään la Vallièren hymyilevän."
"Sellainen ei totisesti ole minun luontoni mukaista", sanoi neiti de Tonnay-Charente. "Minä olen nainen kiireestä kantapäähän, enemmän kuin te muut olettekaan; joka minua rakastaa, hän esiintyy imartelemassa itsetuntoani, imartelu herättää minussa mielihyvää, ja joka minulle tuottaa mielihyvää…"
"No, mikset jatka?" kysyi Montalais.
"Se on liian vaikeata", vastasi vallaton hovineito purskahtaen heleään nauruun. "Lopeta sinä minun puolestani, kun olet niin sukkelan kekseliäs."
"Entä tunnetko sinä siten mielihyvää, Louise?" tiedusti Montalais.
"Se ei kuulu kehenkään", vastasi nuori tyttö nousten sammalpenkiltä, jolla hän oli nojaillut koko tanssikuvaelman ajan. "Nyt, tytöt, olemme siis aikoneet huvitella tämän yötä kaikessa vapaudessa. Pitäkäämme hauskaa kolmisin, kun koko luonto suosii näitä lomahetkiämme: katsokaa, kuinka herttaisesti kuukin tuolla nousee taivaalle hopeoimaan kastanjain ja tammien latvoja! Voi, nytpä on ihanaa käyskennellä täysin häiritsemättöminä ihailemassa lumoavaa metsää, ystävyyden tunteen tukemina; lähtekäämme käsikkäin noiden suurten puiden tummentoon. Toiset hyörivät parhaillaan valmistaumassa juhla-ajelulle; siellä satuloidaan ratsuja, valjastetaan vaunuja, harjataan kuntoon kuningattaren muuleja ja Madamen neljää valkoista tammaa. Pujahtakaamme me joutuisasti sellaiseen soppeen, missä meitä ei yksikään silmä keksi ja minne yksikään vieras askel ei eksy. Muistatko, Montalais, Chavernyn ja Chambordin metsiä, Bloisin loputtomia poppelikujia, joissa niin paljon haaveilimme?"
"Ja vaihdoimme luottamuksia", vastasi ystävätär.
"Niin."
"Minäkin usein mielelläni heittäydyn unelmiin", sanoi neiti de
Tonnay-Charente; "mutta pitäkää varanne…"