"Mutta mitä?"
"Mutta kuningas ei kuulu näkevän hyväksi antaa suostumustaan liitollemme."
"Mitä kummaa! Ja miksi kuningas sekaantuu sellaiseen ollenkaan?" huudahti Aure vihaisesti. "Mitä tekemistä politiikalla on rakkauden kanssa? Jos siis sinä rakastat Bragelonnea ja hän sinua, niin ottakaa te vain toisenne! Minä annan teille suostumukseni."
Athénais remahti nauruun.
"Puhun tosissani", vakuutti Montalais, "ja minun mielipiteeni on toki tässä tapauksessa yhtä pätevä kuin kuninkaankin. Eikö olekin, Louise?"
"No niin, nuo herrat ovat nyt poissa", vastasi la Vallière vain; "käyttäkäämme yksinäisyyttä, rientääksemme ruohikon yli metsään."
"Ja sitä pikemmin", yhtyi Athénais, "kun tuolla näkyy valoja lähenevän linnasta ja teatterista päin arvattavasti jonkun ylhäisen seurueen opasteluna."
"Juoskaamme", virkahtivat kaikki kolme yhteen suuhun, ja soreasti kohottaen pitkiä silkkilaahuksiaan Montalais ja Athénais kirmasivat aukion yli, joka eroitti puiston varjoisimman osan lammikosta — edellinen kiitäen nopsana kuin kauris ja jälkimäinen rynnäten kiivaana kuin nuori susi, niin että joku kurkisteleva Aktaion[57] olisi toisinaan voinut nähdä hämyssä siron, valkoisen säären vilahtavan atlashameen sankasta varjosta. Herkempänä ja häveliäämpänä la Vallière antoi hameensa liehua vapaana, ja kun hän oli hennompi jalaltaankin, täytyi hänen pian pyytää ystävättäriänsä hiljentämään vauhtia. Taammaksi jääneenä hän pakottikin edelliset odottamaan. Samassa joku pajunvesojen täyttämään kaivantoon lymynnyt mies kapusi vikkelästi ojanteen reunalle ja läksi kiirehtimään linnalle päin.
Neitoset saapuivat laidelehtoihin, joiden kaikki käytävät olivat heille tuttuja. Tuuheita, kukkivia puistokujia kohosi kaivantojen partailla; alaslasketut sulkupuomit suojelivat toiselta puolen kävelijöitä hevosten ja vaunujen tungettelulta. Etäältä jo kuuluikin kuningatarten ja Madamen kaleesien jytyä valtatien kovalta kamaralta. Lukuisat ratsumiehet seurasivat niitä niin säännöllisellä tömistelyllä kuin Vergiliuksen kuusimittaiset säkeet lausuttuina etenevät poljennossaan. Hälyyn sekautui etäisen soiton säveliä, joiden vaiettua ylpeä satakieli tunsi asiakseen tervehtiä laulualueensa hämyyn pistäytynyttä seuruetta peräti monisointuisella, suloisella ja puhtaasti esitetyllä sävelistöllään. Laulajan ympärillä hohtelivat isojen puiden tummalla taustalla muutamien kissapöllöjen silmäparit, ja muutenkin näkyi tämä hovijuhlan ylimääräinen numero samalla saaneen metsikköjen salaperäiset asukkaat kuulijoikseen, sillä hirvi ilmeisesti tuudittausi noilla sävelillä vesaikossaan, fasaani oksallaan ja kettu luolassaan. Tämän yöllisen ja näkymättömän elämän merkkinä häilähteli ja rasahteli tuon tuostakin lehvissä ja tiheiköissä. Silloin metsän luonnottaret hiukan kirahtivat, mutta rauhoittuivat samassa, tyrskähtivät nauruun ja samosivat edelleen. Siten he tulivat Kuninkaan tammen luo.
Tämä kunnianarvoinen metsän vanhus oli nuoruudessaan kuullut Henrik II:n huokauksia kauniin Poitiersin Dianan tähden ja myöhemmin Henrik IV:n samaten ilmaisevan tunteitaan Gabrielle d'Estréesin vuoksi. Puutarhurit olivat tammen tyven ympäri luoneet ruohopenkin, jonka sammalmättäillä kuningaskin saattoi tavata väsyneille raajoilleen mukavamman levon kuin samettipieluksilla. Puun runko oli selkänojaksi rosoinen, mutta kyllin leveä kaihtamaan neljääkin henkilöä, ja oksat kaareusivat holviksi, jonka lehvistöön puhujain äänet haipuivat noustessaan taivasta kohti.