115.
Mitä Kuninkaan tammen alla haasteltiin.
Ilman lenseydessä, lehvien liikkumattomuudessa oli äänetön kehoitus näille nuorille naisille vaihtamaan äkkiä lepertelynsä vakavammaksi keskusteluksi. Ja juuri hilpeäluontoisin joukosta, Montalais, taipui siihen ensimmäisenä. Häneltä pääsi raskas huokaus.
"Mikä ilo", huudahti hän, "tuntea itsemme täällä vapaiksi, saada olla yksinämme ja avomielisiä, eritoten itseämme kohtaan!"
"Niin", myönsi neiti de Tonnay-Charente; "sillä kaikessa loistossaankin hovi aina kätkee valhetta sametin poimuihin ja timanttien hohteeseen."
"Minä", huomautti la Vallière, "en koskaan valehtele; ellen voi sanoa totuutta, niin olen vaiti."
"Et sillä keinoin pysy pitkää aikaa suosiossa, kultaseni", arveli Montalais; "täällä ei olla kuten Bloisissa, missä kerroimme vanhalle Madamelle kaikki kiusamme ja mielitekomme. Madamella oli hetkiä, jolloin hän muisti kerran olleensa nuori. Ken vain niinä päivinä puheli Madamen kanssa, hän tapasi vilpittömän ystävän. Madame kertoi meille rakkaudesta puolisoonsa, ja me juttelimme hänelle tämän rakkausseikkailuista muiden kanssa, tai ainakin huhuista, joita hänen armastelustaan levitettiin. Herttuatarparka, kaikessa viattomuudessaan hän nauroi niille, ja me myöskin. Mitenkähän hänen laitansa nyt lienee?"
"Kas, Montalais, naurunhaluinen Montalais", huudahti la Vallière, "johan sinä huokaat toistamiseen! Metsä herättää sinussa syvällisyyttä, ja tänä iltana olet melkein järkevä."
"Hyvät neidit", sanoi Athénais, "teidän ei sovi sillä tavoin kaivata Bloisin linnaa, ikäänkuin ette viihtyisi täällä. Hovi on paikka, jonne keräytyy miehiä ja naisia puhumaan äitien ja holhoojien sekä varsinkin rippi-isien ankarasti kieltämistä asioista. Hovissa haastellaan niistä kuninkaan ja kuningattarien oikeutuksella; eikö se ole hauskaa?"
"Voi, Athénais!" virkahti Louise punastuen.