"Kyllähän, — mutta miten voi surkutella miestä, joka mielistelee sellaista naista kuin Madamea? Jos tuossa on olemassa epäsuhdetta, niin se jää kreivin eduksi."
"Oi, eipä suinkaan", väitti la Vallière, "vaan Madamen."
"Millä tavoin?"
"Sen selitän. Madame ei edes halua tietää, mitä rakkaus on. Hän leikkii sillä tunteella kuin lapsi ilotulitustarpeilla, joista yksi ainoa kipinä sytyttäisi palatsin. Tuli hohtaa, se häntä viehättää. Kas, riemu ja rakkaus ovat ne loimet, joilla hän tahtoo kutoa elämänsä. Herra de Guiche rakastuu tähän korkeasäätyiseen naiseen, mutta tämän syytä ei ole, että kreivi ei voi herättää vastarakkautta."
Athénais puhkesi ylimieliseen nauruun. "Niinkö vainkin?" sanoi hän. "Missä nyt ovat äskeiset ylevät mielipiteesi? Eikö naisen hyveenä ole urhoollisesti torjua kaikkea lähentelyä, josta voisi koitua vakavia seurauksia? Järkevän ja hyväsydämisen naisen tulee katsella miehiä, antaa heidän rakastaa ja ihaillakin etäämmältä, ja sanoa itselleen korkeintaan kerran elämässään: 'Kas, ellen olisi ollut se mikä olen, niin olisin ehkä vähemmän inhonnut tuota miestä kuin muita.'"
"Tuollaista tulevaisuuttako", huudahti la Vallière liittäen kätensä ristiin, "sinä siis ajatteletkin herra de Montespanille?"
"Niin tietysti, hänelle kuten muillekin! Olenhan jo sanonut, että tunnustan hänelle jonkunlaisen etusijan; eikö se riitä? Kas, naisinahan me olemme kuningattaria kaiken sen ajan, minkä luonto sallii meidän pitää tätä valtiutta hallussamme, viidestätoista viidenteenneljättä ikävuoteen asti. Kyllä ehdimme sydämelle sitten suoda sijaa, kun meillä ei enää muuta olekaan."
"Voi, voi!" hymähti la Vallière.
"Juuri niin!" huudahti Montalais; "siinäpä hallitseva nainen! Sinä pääset pitkälle maailmassa, Athénais."
"Etkö olekin tässä samaa mieltä kanssani?"