"Hän on neiti de Tonnay-Charente."
"Onko hän kaunis?"
"Sitä ennen kaikkea, sire, ja minä tunsin äänen, joka niin hellästi lausui nimeäni. Silloin astuin hänen luokseen, kyselin sen verran kuin siellä joukossa kävi päinsä, ja mitään aavistamatta hän ilmoitti minulle, että hän juuri äsken oli kahden ystävättären kanssa ollut suuren tammen alla, kun suden tai rosvon ilmestyminen oli heidät peloittanut pakoon."
"Mutta", kysyi kuningas kiihkeänä, "noiden kahden ystävättären nimet?"
"Sire", surkeili Saint-Aignan, "lähettäköön teidän majesteettinne minut
Bastiljiin."
"Minkätähden?"
"Siksi että olen itsekäs ja tyhmä. Ihmetykseni sellaisesta valloituksesta ja onnellisesta keksinnöstä oli niin suuri, että pysähdyin siihen. Sitäpaitsi en luullut, että teidän majesteettinne, joka oli niin ihastunut neiti de la Vallièreen, tämänkään vertaa välittäisi kuulemastanne. Sitten neiti de Tonnay-Charente äkkiä jätti minut, palatakseen neiti de la Vallièren luo."
"Lähtekäämme! Toivoakseni minua onnistaa yhtä hyvin kuin sinuakin.
Tule, Saint-Aignan."
"Kuninkaallani näkyy olevan kunnianhimoa, — hän ei tahdo sallia minkään voiton luisua käsistään. Hyvä, minä lupaan tunnollisesti etsiä, ja sitäpaitsi tuon yhden sulottaren kautta saa tietää molempain muiden nimet, ja nimien avulla salaisuuden."
"Oh", huudahti kuningas, "minunkaan ei tarvitse muuta kuin kuulla hänen äänensä, tunteakseni hänet. Mutta rientäkäämme nyt ensin la Vallière-paran luo."