"Ah, sire", änkytti Saint-Aignan, "häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, etten tiedä."
"Mitä! Et tiedä?" virkahti kuningas ollen ottavinaan vakavasti tämän penseyden mielitiettyään kohtaan.
"Anteeksi, sire, mutta tapasin juuri erään kolmesta jutustajattarestamme, ja se tosiaan sai minut hajamieliseksi."
"Kah, vai tapasit?" innostui kuningas.
"Niin, — hänet, joka suvaitsi puhua niin edullisesti minusta, ja löydettyäni omani olin juuri tavoittamassa teidän ihailijatartanne, sire, kun minulla olikin onni kohdata teidän majesteettinne."
"Hyvä on; mutta ennen kaikkea neiti de la Vallière", sanoi kuningas uskollisena osalleen.
"Oh, kyllähän hän on mielenkiintoinen kaunotar", nurkui Saint-Aignan, "mutta liikanaista oli hänen pyörtyä, koskapa hän jo ennenkin niin suuresti herätti teidän majesteettinne huomiota."
"Ja mikä on oman kaunokaisesi nimi, Saint-Aignan, vai onko se salaisuus?"
"Sire, sen pitäisi olla salaisuus, vieläpä hyvin suuri salaisuus; mutta teidän majesteettinne tietää hyvin, että teille ei ole salaisuuksia."
"Hänen nimensä siis?"