"Niin, la Vallière, Montalais ja minä."
"Ja tekin omasta kohdastanne käytitte keveätä puheentapaa kuninkaan suhteen?"
"Niin pelkään tehneeni. Mutta siinä tapauksessa pyydän teidän kuninkaallista korkeuttanne armollisesti hankkimaan minulle hänen majesteettinsa anteeksiannon."
"Lupaan kyllä välitykseni, jos se käy tarpeelliseksi. On kuitenkin parempi, kuten sanoin, ensin täydellisesti varmistautua siitä, onko mitään ikävyyttä tapahtunut. Yö on sitäpaitsi hämärä ja täällä lehtojen keskellä melkein pimeä. Kuningas ei ole voinut tuntea teitä. Jos ensimmäiseksi menisi puhumaan hänelle asiasta, niin se voisi olla tarpeeton ilmianto teitä vastaan."
"Voi, Madame, Madame, jos hän kerran on tuntenut neiti de la Vallièren, olen minäkin tiedossa! Herra de Saint-Aignan ei sitäpaitsi jättänytkään minulle mitään epäilyksen sijaa siinä kohden."
"Lausuitteko siis hyvinkin sopimattomia huomautuksia kuninkaasta?"
"Emme suinkaan, Madame, — mutta kun toinen niin ihastellen puhui kuninkaasta, joutuivat minun sanani esiintymään hankalan vastakohtaisina."
"Tuo Montalais on sellainen hupakko!" virkahti Madame.
"Oh, Montalais se ei ollut, — hän ei haastanut siitä mitään, vaan la
Vallière."
Madame hätkähti niinkuin hän ei olisi jo tiennyt koko asiaa. "No, ei, ei, kuningas ei kaiketikaan ole kuullut", vakuutti hän. "Mutta nyt menemmekin varmistautumaan siitä kokeella, jota varten olemme tänne tulleet. Näyttäkää minulle se tammi." Ja Madame lähti jälleen liikkeelle. "Tiedättekö nyt, missä se on?" lisäsi hän.