Ja niin sanoessaan junkkari ikäänkuin onnensa tähteen vedotakseen lähestyi kiusaannuksissaan ikkunaa, joka antoi puutarhan yksinäisempään osaan päin. Ja ikäänkuin joku paha henki olisi ollut hänen palveluksessaan keksi hän heti linnaa kohti palaavan naisen, jota mies saatteli. Edellisellä oli sama tumma silkkiviitta ja hallitseva ryhti, jotka puolisen tuntia sitten olivat herättäneet hänen huomiotaan.
— No ihme ja kumma! — ajatteli hän lyöden kätensä yhteen; — Jumala minut kirotkoon, kuten ystävämme Buckingham sanoisi, jollei tuossa olekin se salaisuuteni!
Ja hän syöksähti alas portaita, toivoen ehtivänsä ajoissa pihalle tunteakseen tummakaapuisen naisen ja hänen saattajansa. Mutta tullessaan pikku pihan portille hän melkein tölmäsi Madameen, jonka säteilevät kasvot kuvastivat hauskoja paljastuksia niitä suojaavan, vaan ei peittävän hilkan alla. Valitettavasti Madame oli yksinään. Junkkari käsitti, että koska hän vähemmän kuin viisi minuuttia sitten oli nähnyt hänet herrasmiehen seurassa, tämä saattolainen ei voinut olla kaukanakaan. Niinpä hän hädin tervehtien prinsessaa väistyi syrjään, ja kun tämä nähtävästi tuntemista peläten oli edennyt muutamia hätäisiä askeleita ja junkkari näki hänen olevan liiaksi omiin ajatuksiinsa vaipuneena, jotta olisi hänestä välittänyt, kiirehti hän puutarhaan, vilkaisten nopeasti kaikille suunnille ja kooten katseeseensa niin laajan näköalan kuin saattoi.
Hän tuli parahiksi: Madamea seurannut herrasmies oli vielä näköpiirissä, mutta pyrkimässä erästä linnan sivurakennusta kohti, jonka taakse hän oli juuri häviämäisillään. Ei ollut minuuttiakaan menetettävissä. Junkkari ryntäsi perässä, aikoen lähemmäksi tultuaan hiljentää vauhtiansa; mutta kaikesta hänen kiirehtimisestään huolimatta tuntematon ehti kääntyä ulkoportaiden mutkasta ennen häntä. Mies käveli kuitenkin verkalleen, mietteissään ja pää painuneena surun tai onnen taakan alla, joten oli selvää, että jos hän kulmasta käännyttyään ei hetimiten astuisi sisälle jostakin ovesta, täytyi junkkarin vielä saavuttaa hänet.
Niin olisi varmasti tapahtunut, jollei junkkari juuri kulmauksessa olisi kohdannut kahta muuta henkilöä, jotka kääntyivät sieltä päinvastaiseen suuntaan. Junkkari oli pahasti ärähtämäisillään näille kahdelle kiusankappaleelle, mutta päätänsä kohottaessaan hän tunsi yli-intendentin. Fouquetin seuralaista ei junkkari ollut ennen tavannutkaan; se oli hänen kunnianarvoisuutensa Vannesin piispa. Kohtaamansa henkilön tärkeyden pysähdyttämänä ja sovinnaisuuden pakottamana esittämään anteeksipyyntöjä, missä hän itse muuten olisi sellaisia odottanut, junkkari peräytyi askeleen. Ja koska herra Fouquet toki nautti kaikkien kunnioitusta, elleipä ystävyyttä, ja koska itse kuningas, joka pikemmin vihasi häntä kuin rakasti, kohteli rahaministeriä hyvin huomattavana henkilönä, menetteli junkkari niinkuin kuningas olisi menetellyt: hän tervehti herra Fouquetia, joka vastasi tervehdykseen hyväntahtoisen kohteliaasti, nähdessään että herrasmies oli loukannut häntä epähuomiosta ja ilman minkäänlaista pahaa tarkoitusta. Melkein samassa hän sitten tunsikin tulijan ja lausui muutamia kohteliaisuuksia, joihin toisen ei sopinut olla vastaamatta. Vaikka keskustelu olikin varsin lyhyt, näki Lotringin junkkari suureksi mielipahakseen tuntemattoman hahmon pienenemistään pienenevän ja lopuksi häipyvän varjoon. Hän alistui kohtaloonsa, ja kerran alistuttuaan antautui kokonaan herra Fouquetin seuraan.
"Kah, monsieur", sanoi hän, "te saavutte hyvin myöhään. Täällä on teitä suuresti kaivattu, ja olen kuullut Monsieurin ihmettelevän, että kuninkaan lähettämästä kutsusta huolimatta pysyitte poissa."
"Minun oli mahdoton tulla, monsieur, mutta heti kun suoriuduin asioista, läksin matkalle."
"Onko Pariisissa rauhallista?"
"Täydellisesti. Pariisi otti aivan tyynesti vastaan viime verotuksen."
"Ahaa, te halusittekin varmentua pariisilaisten hyvästä tahdosta, ennen kuin tulitte ottamaan osaa juhliimme."