"Mitä! Kadonnutko? En ymmärrä teitä."
"Sire, lyhyeen lausuen", sanoi upseeri, "tulin pyytämään lähtölupaa teidän majesteetiltanne."
Kuningas liikahti kummastuneena, mutta upseeri seisoi kuin kuvapatsas.
"Lähtölupaa — teille, monsieur? Ja kuinka pitkäksi aikaa, sanokaahan?"
"Ka, iäksi, sire."
"Mitä, jättäisittekö palvelukseni, monsieur?" äännähti Ludvig, ja hänen liikkeensä ilmaisi muutakin kuin ihmetystä.
"Sire, jätän mielipahakseni."
"Mahdotonta."
"Se on vakava pyyntöni, sire. Alan tulla vanhaksi; neljä- tai viisineljättä vuotta olen nyt ollut varuksissa, ja tunnen väsymystä heikontuneissa hartioissani, — minun on jätettävä paikkani nuoremmille. Minä en kuulu uuteen aikakauteen; minulla on vielä toinen jalkani menneessä kehitysjaksossa. Siitä johtuu, että kun kaikki näyttää silmissäni oudolta, minua ihmetyttää ja hämmennyttää koko ympäristöni. Lyhyeen sanoen minulla on kunnia anoa eroani teidän majesteetiltanne."
"Monsieur", sanoi kuningas katsellen upseeria, joka kantoi sotilaspukuansa niin keveästi, että hänen ryhtiänsä olisi nuori mies voinut kadehtia, "te olette voimakkaampi ja vireämpi kuin minä."