"Täydellisesti."
"No niin, näyttäkää minulle siis kamarini."
Komean Riikinkukon isäntä asteli Malicornen edellä lakki kädessä. Malicorne asettui huoneeseensa ja hämmästeli sittemmin itsekseen sitä havaintoa, että isäntä aina hänen mennessään ylös tai alas portaita iski hänelle ovelasti silmää, ikäänkuin he kaksistaan olisivat olleet jossakin juonessa.
— Jotakin väärinymmärrystä tässä nyt on, — tuumaili Malicorne; — mutta odottaessani sen selviämistä minä käytän sitä hyväkseni: niin on näissä oloissa parasta.
Ja kamaristaan hän karkaili kuin ajokoira uutisten ja hovinähtävyyksien jäljille, kärvennyttäen ja liotuttaen itseään tungoksissa niinkuin oli neiti de Montalaisille kuvannut.
Seuraavana päivänä hän oli nähnyt noiden seitsemän matkustavaisen peräkkäin saapuvan täyttämään koko majatalon. Katsellessaan noita seurueita hevosineen ja vaunuineen Malicorne hykerteli käsiänsä oivaltaessaan, että hän päivää myöhemmin saapuen ei olisi saanut kehnointakaan makuusijaa tutkimusretkiensä levähdyslomiksi.
Noiden kaikkien muukalaisten tultua tiloitetuiksi isäntä astui hänen kamariinsa ja aloitti entiseen suopeaan tapaansa:
"Teillä on jäljellä päärakennuksen iso huone, — tiedättehän, hyvä herra?"
"Aivan niin."
"Ja sen olen varannut teille ihan kuin lahjaksi."