"Hyvä on", virkkoi sairas, jonka kulmat hetkeksi rypistyivät; "minulla on siis kaksi tuntia aikaa?"
"Kyllä, etenkin jos nautitte sen juoman, jonka lähetän teille."
"Takaatteko minulle sen varassa kaksi tuntia?"
"Sen verran teille varmasti jää aikaa."
"Niinpä nautin lääkkeenne, vaikka se olisi myrkkyä, sillä nämä tunnit eivät ole välttämättömiä vain minulle, vaan veljeskuntamme menestykselle."
"Voi, mikä tappio!" mutisi lääkäri; "mikä onnettomuus meille!"
"Yhden ihmisen menetys, siinä kaikki", vastasi fransiskaanimunkki, "ja Jumala pitää huolen siitä, että teidät jättävä munkkiparka saa ansiollisen seuraajan. Hyvästi, herra Grisart! Se oli jo Jumalan armo, että tapasin teidät. Pyhään veljeskuntaamme kuulumaton lääkäri olisi jättänyt minut epävarmaksi tilastani, ja luullen vielä päiviä olevan edessäni en olisi voinut ryhtyä välttämättömiin toimenpiteisiin. Te olette mies paikallanne, herra Grisart, ja siitä koituu kunniaa meille kaikille; minulle olisi ollut ikävää nähdä jonkun meikäläisen esiintyvän keskinkertaisena parantelijana. Hyvästi, mestari Grisart, hyvästi! Ja lähettäkää minulle pian se vahvistava lääkkeenne."
"Antakaa minulle vielä siunauksenne, monseigneur!"
"Sielussani, kyllä… menkää… sielussani, sanon… Animo, mestari
Grisart… viribus impossibile".[58]
Hän valahti jälleen taaksepäin nojatuolissaan ja heikkoni melkein tajuttomaksi.