Tohtori Grisart oli kahden vaiheilla, antaisiko hänelle hetkellistä apua vai rientäisikö valmistamaan lupaamaansa elvykettä. Hän valitsi tuotapikaa jälkimmäisen keinon, syöksähti ulos kamarista ja katosi porraskäytävään.
127.
Valtiosalaisuus.
Ripittäjä saapui tovin kuluttua. Munkki heti tähtäsi häneen syvän katseensa. Vaaleata päätänsä pudistaen hän sitten mutisi:
"Tällä on heikot sielunlahjat, ja toivottavasti Jumala antaa minulle anteeksi, jos näen pakolliseksi muuttaa iankaikkisuuteen ilman tämän pätemättömän apua."
Rippi-isä puolestaan silmäili kuolevaa hämmästyneenä ja melkein kauhuissaan. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin palavia silmiä viimeisen ummistumisen edellä, niin hirvittävää katsetta ikuisen sammumisen lähetessä. Fransiskaanimunkki viittasi ripeän käskevästi.
"Istukaa, hyvä isä", hän sanoi, "ja kuunnelkaa minua."
Jesuiittiripittäjä oli kunnon pappi, mutta yksinkertainen ja kokematon alokas, joka ei ollut vielä perehtynyt veljeskunnan korkeampiin salaisuuksiin, ja vaistomaisestikin hän alistui ripitettävänsä ylemmyyteen.
"Täällä majatalossa on useita henkilöitä", jatkoi fransiskaanimunkki.
"Mutta minä luulin tulleeni kutsutuksi ripittämään", huomautti jesuiitti. "Kuuluuko tämä tunnustukseen?"