La Vallière painoi alas päänsä ja huokasi.

"Tämä on ennenkuulumatonta!" jatkoi Montalais; "Malicornesta herra de
Saint-Aignaniin saakka kaikki ihmiset utelevat salaisuuttamme.
Kuulehan, Louise, puhelkaamme nyt hiukan, jotta voin tietää, miten
menetellä."

La Vallière kohotti kumppaniinsa kauniit silmänsä, puhtaat ja syvät kuin kevättaivaan sini.

"Ja minä", sanoi hän, "kysyn nyt sinulta, minkätähden meidät kutsuttiin Madamen luokse, miksi olemme nukkuneet hänen huoneissaan emmekä erikseen, mistä syystä sinä yöllä tulit niin myöhään, ja mistä se valvonta johtuu, jonka varokeinoihin meidät on joka askeleella alistettu?"

"Rakas Louise, sinähän vastaat minun kysymykseeni toisella tai kymmenelläkin kysymyksellä, mutta sellainen ei kelpaa. Minä selitän sinulle tuon kaiken myöhemmin; ne seikat ovat toisarvoisia, joten voit huoletta odottaa siksi. Minä kysyn sinulta — sillä siitä johtuu kaikki muu —, onko vai eikö ole mitään salaisuutta olemassa?"

"En tiedä, onko asiassa mitään salaisuutta", sanoi la Vallière, "mutta sen tiedän, että on tapahtunut joku varomattomuus siitä asti kun puhuin niin typerästi kuninkaasta ja vielä älyttömämpänä pyörryin; kaikki nyt lausuvat meistä huomautuksiaan."

"Sinusta, saat sanoa, kultaseni", oikaisi Montalais nauraen, "sinusta ja Tonnay-Charentesta, jotka molemmin teitte tunnustuksenne pilville ja onnettomuudeksi saitte sivullisia kuulijoita."

La Vallière taivutti päänsä alas. "Sinä todella muserrat minut", valitti hän.

"Minä?"

"Niin, kiusaat minut kuoliaaksi pilapuheillasi."