"Kuulehan, kuulehan, Louise! En puhu piloja, vaan olen oikein vakavalla mielellä. En ole turhan takia siepannut sinua linnasta, jäänyt messusta, teeskennellyt Madamen tavoin päänsärkyä, jota hänellä oli yhtä vähän kuin minullakaan, ja kaiken kaikkiaan käyttänyt kymmenkertaisesti runsaammin valtioviisautta kuin herra Colbert on saanut perintönä Mazarinilta ja nyt sovelluttaa herra Fouquetia vastaan; tahtoessani täten päästä kertomaan sinulle seitsemän suruani ja kahdeksan murhettani ei kelpaa tulokseksi, että kun me lopultakin olemme rauhassa eikä kukaan kuule meitä, sinä silloin alkaisit teeskennellä minulle. Ei, ei, ole varma siitä, että kun kysyn sinulta, se ei tapahdu vain uteliaisuudesta, vaan todella arveluttavaksi käyneen asemamme vuoksi. Ihmiset tietävät tuon tunnustuksesi ja puhuvat siitä. Jokainen koristelee tarinaa parhaan taitonsa mukaan mielikuvituksen kukkasilla; sinulla on kunnia pitää koko hovin huomaavaisuutta vireillä, kultaseni, ja ne monet hellät ja henkevät lausumat, joita sinun tiliisi sepitetään, saisivat neiti de Scudéryn ja hänen veljensä pakahtumaan kateudesta, jos ne tunnollisesti selostettaisiin heille."
"Mutta, hyvä Montalais", sanoi tyttöpoloinen, "sinä tiedät paremmin kuin kukaan, mitä minä olen sanonut, kun lausuin sen juuri sinulle."
"Niin, tiedän kyllä. Mutta nyt ei ole siitä kysymys. En ole unohtanut ainoatakaan sanaasi; mutta ajattelitko myös todella mitä sanoit?"
Louise joutui hämilleen.
"Yhä kyselyä!" huudahti hän. "Hyvä Jumala, antaisin koko maailman unhoittaakseni, mitä sanoin… Miksi ovatkaan kaikki liittoutuneet alati muistuttamaan minua siitä? Voi, on kamalaa, että ystävätärkin, jonka pitäisi säästää minua, — joka voisi minua neuvoa ja auttaa pelastukseen, päin vastoin surmaa minut, rääkkää hengiltä!"
"Kas, kas", lausui Montalais, "tähän asti sanottuasi liian vähän väitätkin jo liian paljon. Kellään ei ole aikomuksena surmata sinua eikä edes varastaa sinulta salaisuuttasi: sitä pyydetään omasta suosiostasi eikä muutoin, sillä se ei koske ainoastaan sinun asioitasi, vaan meidän muidenkin. Samaa huomauttaisi sinulle Tonnay-Charente, jos hän olisi täällä. Eilen illalla hän nimittäin olikin pyytänyt minua vasiten kamariimme keskustelemaan, ja minä läksin sinne herroista Manicampista ja Malicornesta selvittyäni; silloin kuulin, joskin hiukan myöhästyneenä, että Madame oli sijoittanut hovineidit erilleen toisistansa ja että meidän piti nukkua hänen huoneissaan eikä omassa asunnossamme. Tietysti Madame sillä erossapitämisellä tahtoi estää meitä haastelemasta mitään keskenämme, ja samassa tarkoituksessa hän on tänä aamuna sulkeutunut Tonnay-Charenten seuraan. Sano minulle siis, rakkahin, missä määrin Athénais ja minä voimme luottaa sinuun, jotta sinäkin saisit meidän tukemme."
"En oikein ymmärrä esittämääsi kysymystä", väitti Louise hyvin kiihtyneenä.
"Hm, sinä näytät päin vastoin käsittävän sen varsin hyvin. Mutta minä esitänkin kysymykseni täsmällisempänä, riistääkseni sinulta kaikki mahdolliset verukkeet. Kuule siis: Rakastatko herra Bragelonnea? Se kaiketi on selvä tiedustus, hä?"
Kysymys vavahdutti Louisea niinkuin piiritysarmeijan ensimmäinen pommi täräyttää saarrettua varustusta.
"Rakastanko Raoulia!" huudahti hän; "lapsuudenystävää, veljeäni!"