"Kah, ei, ei! Taaskin sinä livahdat minulta tai ainakin pyrit luikertamaan pois asiasta. En kysy sinulta, rakastatko Raoulia, lapsuutesi ystävää ja veljeäsi; minä kysyn, rakastatko herra varakreivi de Bragelonnea, kihlattuasi?"
"Voi, hyvä Jumala", valitti Louise, "kuinka ankarasti sinä kovisteletkaan, rakas Aure!"
"Tyhjää valitusta! En ole enemmän enkä vähemmän ankara kuin seurustelussamme yleensä. Esitän sinulle vain kysymyksen; tokihan vastaat siihen?"
"Varmastikaan", vakuutti Louise tukahtuneella äänellä, "sinä et puhu minulle kuin ystävätär, mutta vastaan sinulle kuitenkin vilpittömänä ystävättärenä."
"Vastaa siis!"
"No niin, olen luonnostani kovin arasteleva ja naurettavankin ylpeä kaiken suhteen, mitä naisen tulee tallettaa sydämensä salaisuutena, ja siltä osalta ei vielä kukaan ole saanut lukea sisimpiä ajatuksiani."
"Sen kyllä tiedän, sillä jos olisin lukenut sieluasi, en kysyisi sinulta, vaan sanoisin ihan yksinkertaisesti: 'Hyvä Louise, sinulla on onni tuntea herra de Bragelonne, joka on pulska kunnon mies ja tarjoaa edullista liittoa varattomalle tytölle. Kreivi de la Fère jättää pojalleen viidentoistatuhannen livren verran vuotuisia korkoja. Tämän pojan puolisona saat siis ne tulot; sehän on erinomaista. Älä siis eksy oikeaan tai vasempaan vaan valitse suora tie alttarin ääreen, jonne herra de Bragelonne tahtoo sinut viedä. Ja mitä sitten? No, sitten sinusta tulee hänen luonteensa mukaan joko vapaa tai orjatar, jotta saat oikeuden heittäytyä kaikkiin niihin hullutuksiin, joihin liian vapaat tai liiaksi pidätellyt ihmiset tavallisesti joutuvat.' Näin minä heti sanoisin sinulle, hyvä Louise, jos voisin katsahtaa sydämesi syvyyteen."
"Ja minä kiittäisin sinua", sopersi Louise, "vaikka neuvosi ei tuntuisikaan minusta aivan sattuvalta."
"Odota, maltahan… Jatkoksi äskeiselle minä sitten kiirehtisin lisäämään: 'Louise, on vaarallista istua päivät päästään pää kumarassa, kädet toimettomina, harhailevin katsein; on vaarallista tavoitella hämyisiä puistokäytäviä ja lakata hymyilemästä huvikkeille, jotka virkistävät muiden nuorten tyttöjen mieltä; on vaarallista, Louise, sinun laillasi piirrellä kengänkärjellä hiekkaan kirjaimia, jotka häivytettyinäkin voivat hahmopiirteillään vielä ilmaista olleensa enemmän L:n kuin B:n näköisiä; ja vaarallista kaiken kaikkiaan on täyttää mieltänsä tuhansilla eriskummaisilla kuvitelmilla, jotka ovat yksinäisyyden ja päänkivistyksen hedelmiä. Tällaisissa haaveissa tyttöparka riuduttaa poskensa kuopille ja kuluttaa samalla aivonsakin pilalle, eikä olekaan tuollaisissa tapauksissa harvinaista nähdä maailman miellyttävimmän ihmisen muuttuvan ihan tympäiseväksi, peräti järkevän olennon aivan tylsistyvän.'"
"Kiitos, Aure-kulta", vastasi la Vallière säveästi; "sinun on luontaista puhua noin, ja kiitän sinua siitä, että puhuttelet minua teeskentelemättömästi."