"Hän on itseoikeutettu tuomari ratkaisemaan väittelymme", sanoi
Montalais.
"Voi, Montalais, Montalais, armahda!" hätääntyi la Vallière; "sinä olet jo ollut julma, älä kovene ihan järkkymättömäksi!"
Nämä palavana rukouksena lausutut sanat häivyttivät kaikki ivan jäljet
Montalaisin kasvoilta, elleivät sydämestä.
"Hei, te tulette pulskana kuin Amadis,[65] herra Bragelonne!" huusi hän
Raoulille; "ja täysissä varuksissa ja saappaissa kuten hänkin."
"Kunnioittava tervehdykseni, mesdemoiselles", vastasi Bragelonne kumartaen.
"Mutta sanokaakin, miksi olette laittautunut saappaisiin?" kysyi Montalais, la Vallièren pysyessä ääneti vaikka katselikin Raoulia yhtä paljon ihmeissään kuin toverinsakin.
"Miksikö?" toisti Raoul.
"Niin", rohkeni Louisekin nyt virkahtaa.
"Sentähden että lähden matkalle", ilmoitti Bragelonne katsellen
Louisea.
Nuori tyttö tunsi itsensä jonkunlaisen taikauskoisen pelon yllättämäksi ja huojui.