"Voitteko pahoin!" toisti Raoul, sydämellisesti puristaen Louise de la
Vallièren kättä. "Kas, kätesi on tosiaan ihan jääkylmä."
"Ei se merkitse mitään."
"Eihän tämä kylmyys ulotu sydämeen asti, vai kuinka, Louise?" virkkoi nuori mies hellästi hymyillen.
Louise kohotti nopeasti päänsä ikäänkuin kysymys olisi johtunut epäluulosta ja herättänyt hänessä tunnonvaivaa.
"Voi, te tiedätte hyvin", sai hän ponnistautuen sanotuksi, "että sydämeni ei milloinkaan kylmene sellaiselle ystävälle kuin te olette, herra de Bragelonne."
"Kiitos, Louise! Tunnen sekä sydämesi että sielusi ja tiedän kyllä, että pelkällä käden kosketuksella ei voi arvostella sinun hellyyttäsi. Ja sinä tiedät, Louise, kuinka rajattomasti minä rakastan sinua, millä luottamuksella ja alttiudella olen omistanut sinulle koko elämäni; annathan minulle siis anteeksi, että puhun sinulle hiukan lapsellisesti?"
"Puhukaa, herra Raoul", sanoi Louise vapisten; "minä kuuntelen teitä."
"En voi nyt erota sinusta lausumatta, että mieltäni painaa ihmeellinen ankeus, jonka käsitän järjettömäksi, mutta se repii kuitenkin sieluani."
"Viivyttekö sitten kauankin poissa?" kysyi la Vallière ahdistuneesti,
Montalaisin kääntäessä pois kasvonsa.
"En, varmaankaan en edes kahta viikkoa pitempään."