La Vallière laski toisen kätensä sydämelleen, joka tuntui olevan pakahtumaisillaan.
"Se on kummallista", jatkoi Raoul ja katseli nuorta tyttöä surumielisesti; "olen monta kertaa jättänyt sinut, kohdatakseni vaarallisia seikkailuja, ja aina olen lähtenyt reippaana, kevein sydämin, mieli hurmaantuneena vastaisista riemuista ja valoisista tulevaisuuden toiveista, — ja kuitenkin oli silloin mentävä uhmaamaan espanjalaisia luoteja tai wallonien tapparakeihäitä. Tänään lähden ilman pienintäkään vaaraa, ilman vähintäkään huolestuksen aihetta, tavoittamaan mitä helpoimmalla tehtävällä sitä kallista palkintoa, jota hänen majesteettinsa suosio minulle lupaa, ja kenties voitankin sen, sillä mitä kallisarvoisempaa hänen majesteettinsa voisikaan suoda minulle kuin sinun kätesi! No niin, Louise, en todellakaan tiedä, mistä se johtuu, mutta kaikki tämä onnellisuus ja valoisan tulevaisuuden ilahdus haipuu näkyvistäni kuin tyhjänä utuna, kuin harhahaaveena, ja sydämeni syvyydessä tunnen karvasta murhetta ja sanoin kuvaamatonta apeutta, jotakin kaameata, elotonta, kuollutta kuin ruumis. Voi, kyllä tiedänkin miksi, Louise: se tulee siitä, etten ole milloinkaan rakastanut sinua niin hartaasti kuin nyt tällä hetkellä. Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!"
Tämä murtuneen sydämen viimeinen huudahdus hellytti Louisen kyyneliin, ja hän horjahti taaksepäin Montalaisin syliin. Jälkimmäinenkin, joka ei suinkaan ollut pahoin pehmeäluontoinen, tunsi silmänsä kosteiksi ja sydämensä kuin rautarenkaan puristamaksi.
Raoul näki morsiamensa kyyneleet. Hänen katseensa ei tunkeutunut syvemmälle, ei koettanutkaan tunkeutua näiden kyynelten taakse. Hän taivutti polvensa Louisen edessä ja suuteli hellästi hänen kättään. Saattoi nähdä, että hän vuodatti koko sydämensä siihen suudelmaan.
"Nouskaa, nouskaahan", sanoi Montalais, itsekin puhkeamaisillaan itkuun, "sillä tuolla tulee Athénais!"
Raoul pyyhki polvensa takinhihan käänteellä ja hymyili vielä kerran Louiselle, joka ei enää katsonut häneen. Puristettuaan sitten sydämellisesti Montalaisin kättä hän kääntyi tervehtimään neiti de Tonnay-Charentea, jonka silkkilaahus jo kuuluvasti lakaisi lehtokujan hiekkaa.
"Onko Madame saanut kirjeensä valmiiksi?" kysyi hän nuoren tytön ehtiessä lähemmäksi.
"On, herra varakreivi, kirje on sekä kirjoitettu että sinetöity, ja hänen kuninkaallinen korkeutensa odottaa teitä."
Sen kuullessaan Raoul pikaisesti kumarsi Athénaisille, loi viimeisen silmäyksen Louiseen, viittasi vielä Montalaisille jäähyväisiksi ja poistui linnalle päin. Mutta mennessään hän vielä kääntyi katsomaan taaksensa. Ison puistokujan käänteessä hän sitten katosi noiden kolmen nuoren tytön näkyvistä, jotka olivat hyvin erilaisin tuntein saattaneet häntä katseillaan.
"No, vihdoinkin olemme rauhassa", virkkoi Athénais ensimmäisenä keskeyttäen äänettömyyden; "nyt saamme vapaasti haastella eilisestä suuresta tapahtumasta ja neuvotella esiintymistavastamme. Jos nyt tahdotte olla tarkkaavaisia", jatkoi hän vilkuen joka taholle, "niin selitän teille mahdollisimman lyhyesti, mitä minä katson velvollisuudeksemme ja — ellette vähemmästä ymmärrä — mikä tässä asiassa on Madamen tahto."