"No niin, ilmoita siis, paras de Guiche, hänelle virkanimityksensä… Mutta, maltas, — tahdonkin sentään ensin nähdä hänet. Jos hän on yhtä ruma kuin nimensä, niin peruutan sanani."
"Monseigneur tuntee hänet."
"Minäkö?"
"Epäilemättä. Monseigneur on jo nähnyt hänet Palais-Royalissa, vieläpä juuri minun esittelemänäni."
"Ahaa, niin oikein, — nyt muistan… Lempo, hän on sievä poika!"
"Tiesin hyvin, että monseigneur kyllä oli sen huomannut."
"Niin, niin, niin! Näetkös, de Guiche, minä en tahdo, että vaimollani tai minullakaan olisi rumia kasvoja silmäimme edessä. Vaimoni ottaa hovineidoikseen vain kauniita tyttöjä; minä taasen valitsen ympäristökseni pulskia herrasmiehiä. Täten, näetkös, de Guiche, jos minä siitän lapsia, on niihin siirtynyt edullista sielullista vaikutusta, samoin kuin niiden kehityksessä synnytyksen edellä tuntuu sekin, että vaimollani on ollut kauniita malleja nähtävissään."
"Erinomaisesti ajateltua, monseigneur", virkkoi Manicamp, osoittaen hyväksymistään sekä silmillään että äänellään.
De Guiche puolestaan ei kai pitänyt perustelua yhtä oivallisena, sillä hän ilmaisi mielipiteensä vain liikkeellä, ja siinäkin ilmeni tuntuvaa epäröimistä.
Manicamp läksi viemään juuri saamaansa hyvää uutista Malicornelle. De
Guiche oli vastahakoisesti lähtevinään pukuansa vaihtamaan.