"Ah, pardieu!" huudahti d'Artagnan; "siinähän on rakas herra
Mousqueton!"
"Ai!" vastasi lihakasa; "ai, mikä onni, mikä ilo! Saada nähdä herra d'Artagnan!… Seisahtukaa, vintiöt!"
Viime sanat lausuttiin vetäville ja työntäville lakeijoille. Laatikko pysähtyi, ja sotilaallisen säntillisesti kaikki neljä palvelijaa ottivat yhtaikaa kultanauhaisen hatun päästänsä ja asettuivat riviin laatikon taakse.
"Oi, hera d'Artagnan", päivitteli Mousqueton, "en voi enää syleillä polvianne! Minusta on tullut raajarikko, niinkuin näette."
"Lempo soikoon, hyvä Mousqueton, ikä painaa."
"Ei, monsieur, vanhuuden syytä se ei ole, vaan se tulee rasituksista ja huolista."
"Huolista? Teilläkö olisi huolia, Mousqueton?" kummasteli d'Artagnan ratsastaen laatikon ympäri; "mitä puhuttekaan, hyvä ystävä! Jumalan kiitos, tehän olette vankka kuin kolmensadan vuoden vanha tammi!"
"Voi, koivet, monsieur, koivet!" valitti uskollinen palvelija.
"Mikä koipia vaivaa?"
"No, ne eivät tahdo kantaa minua."