"Kenraali", vastasivat monet äänet, "kenraali, te saatte illallisen."
"Olen jo illastanut", vastasi päällikkö levollisesti, "ja sulattelen juuri rauhassa ateriaani, kuten näette. Mutta tulkaahan sisälle ja sanokaa, mikä teidät tänne toi."
"Olemme siepanneet kalastaja-aluksen, joka oli viemässä kalaa
Newcastlen leiriin."
"Siinä teitte väärin, hyvät ystävät. Nuo lontoolaiset herrat ovat nirsoja, he tahtovat saada ensimmäisen tarjoilun; nyt he joutuvat kovin huonolle tuulelle, ja tänä iltana ja huomenna he ovat aivan armottomasti kiukuissaan. Uskokaa minua, säädyllinen kohteliaisuus vaatisi lähettämään takaisin herra Lambertille hänen kalansa ja kalastajansa, jollei…" Kenraali mietti tovin.
"Mitä lajia kalastajia ne ovatkaan?" tiedusti hän sitten.
"Picardielaisia merimiehiä, jotka ovat pyydystelleet Ranskan tai
Hollannin rannikolla, kunnes myrsky heitti heidät meidän vesillemme."
"Puhuuko heistä kukaan meidän kieltämme?"
"Laivuri lausui meille joitakuita sanoja englanniksi."
Kenraalin epäluuloisuus vilkastui mikäli keskustelu kehittyi pitemmälle.
"Hyvä on", hän sanoi. "Tahdon nähdä nuo miehet; tuokaa heidät tänne."