"Syystä että tärkeissä asioissa on toteltava vaistoaan ennen kaikkea, mylord. No niin, kenraali Lambert ei herätä minussa samaa luottamusta kuin te."
"Olkoon menneeksi, monsieur; toimitan teille takaisin rahanne, jos ne vielä ovat siellä. Mutta voihan silti sattua että niitä ei enää löydy. Vuodesta 1648 on kaksitoista vuotta kulunut, ja sillä aikaa on paljon tapahtunut."
Monk toisti tämän muistutuksensa nähdäkseen, käyttäisikö ranskalainen aatelismies täten avautunutta pääsytietä mutta Atos ei edes silmää räväyttänyt.
"Vakuutan teille, mylord", sanoi hän lujalla äänellä, "että ne kaksi nassakkaa varman uskoni mukaan eivät ole vaihtaneet paikkaa eivätkä omistajaa."
Vastaus häivytti Monkin mielestä yhden epäluulon, mutta herätti sijalle toisen.
Tämä ranskalainen oli varmaankin lähetetty johdattamaan parlamentin suojelijaa johonkin harha-askeleeseen; tieto kulta-aarteesta oli kaiketi vain veruke, jolla tahdottiin houkutella hänen voitonhimoaan. Tuota aarretta ei voinut olla olemassa. Monkin piti vain saada itse teossa näytetyksi toteen ranskalaisen aatelismiehen juonen valheellisuus kääntää vihollistensa keksimä eksytysyritys voitoksi maineelleen. Samassa olikin Monk selvillä menettelystään.
"Monsieur", hän sanoi Atokselle, "suonette minulle kunnian ottaa osaa illalliseeni?"
"Kiitän, mylord", vastasi Atos kumartaen, "sillä te osoitatte minulle suosiollisuutta, jonka arvoiseksi tunnen itseni, koska oma kiintymykseni liittää minua teihin yhä enemmän."
"Epäröimätön suostumuksenne tarjoukseeni on minulle sitä suurempi kohteliaisuus, kun keittiööni kuuluu vain pieni henkilökunta ja muonanhankkijani ovat tänä iltana palanneet tyhjin käsin. Jollei muuan teidän kansallisuuteenne kuuluva kalastaja olisi eksynyt leiriini, olisi kenraali Monkin täytynyt tänään käydä levolle illallisettaan. Nyt on minulla siis kuitenkin tuoretta kalaa, mikäli myyjä vakuutti."
"Mylord, vastaanotan tarjouksenne etupäässä vain saadakseni kunnian viipyä seurassanne hieman pitempään."