Tämän kohteliaisuuksien vaihdon jälkeen, jollaikaa kenraali ei ollut unohtanut rahtuakaan varovaisuudestaan, katettiin honkapöydälle illallinen tai sen niminen ainakin. Päällikkö viittasi kreivi de la Fèreä istumaan pöydän ääreen ja asettui itse vastapäätä. Ylhäisille pöytäkumppanuksille tuotu ainoa ruokalaji, vadillinen keitettyä kalaa, tuntui kelpaavan nälkäiselle vatsalle enemmän kuin hemmoitellulle herkutteluhalulle.
Heidän siten aterioidessaan — syöden kalaa ja kulautellen huonoa olutta — Monk antoi kertoilla itselleen viimeisistä frondelaistapauksista, prinssi de Condén ja kuninkaan kesken tehdystä sovinnosta ja hänen majesteettinsa oletetusta naimisiinmenosta infantinna Marie Thérèsen kanssa. Mutta molemmin puolin karteltiin ollenkaan kajoamasta niihin valtiollisiin harrastuksiin, jotka tällähaavaa olivat Englannille, Ranskalle ja Hollannille yhteisinä tai oikeastaan eroittivat niitä toisistaan.
Keskustelu toi Monkiin varmuuden seikasta, jonka hän oli havainnut jo ensimmäisistä sanoista, nimittäin että hän oli tekemisissä miehen kanssa, jolla oli korkea yhteiskunnallinen asema.
Tällainen mies ei voinut olla salamurhaaja, ja Moukista tuntui mahdottomalta luulla häntä vakoojaksikaan; mutta Atoksessa ilmeni samalla kertaa niin suurta oveluutta ja lujuutta, että Monk arveli voivansa päätellä hänet salaliittolaiseksi.
Heidän noustuaan pöydästä Monk aloitti jälleen äskeisestä:
"Uskotte siis aarteenne olevan tallella, monsieur?"
"Niin, mylord."
"Ihan tosissanne?"
"Aivan ehdottomasti."
"Ja te luulette kykenevänne löytämään jälleen paikan, johon se on haudattu?"