"Ne painavat neljäsataa naulaa kumpainenkin, jos niissä on sisältönä mitä pitäisi olla, eikö niin, monsieur?"
"Jotakuinkin", vastasi Atos.
Kersantti meni hakemaan hevosta ja miehiä. Jäätyään yksikseen Atoksen kanssa Monk puheli tahallaan vain jokapäiväisistä asioista, hajamielisesti tarkastellen holvia. Sitten hän virkkoi kuullessaan kavioiden töminää:
"Jätän teidät nyt noiden miesten seuraan, monsieur, ja palaan leiriin.
Te olette turvassa."
"Saan siis tavata teitä vielä, mylord?" sanoi Atos.
"Kuten puhuttu, monsieur, ja mitä mieluimmin."
Monk ojensi Atokselle kätensä.
"Oi, mylord, jospa tahtoisitte!" mutisi Atos.
"Hiljaa, monsieur", kielsi Monk; "onhan sovittu, että me emme enää puhu siitä asiasta."
Ja kumartaen lähtiäisiksi hän nousi ylös portaita, kohdaten keskiastuimilla sotamiehet tulossa alas. Hän ei ollut edennyt kahtakymmentä askelta luostarista, kun kuului etäinen ja pitkällinen vihellys. Monk heristi korviaan, mutta pitkitti matkaansa, kun mitään erityistä ei enää ilmennyt. Sitten hän muisti kalastajan ja etsi tätä katseellaan, mutta mies oli kadonnut. Jos hän kuitenkin olisi tarkastellut tiukemmin kuin tuli tehneeksi, olisi hän nähnyt tämän miehen kyykkysillään hiipivän kuin käärme kivien lomitse ja katoavan usmaan, joka leijui nevalla. Ja jos hän edelleen olisi koettanut lävistää katseellaan tätä sumukerrosta, olisi hän piankin kohdannut näyn, jonka olisi täytynyt herättää hänen huomiotansa, nimittäin kalastajahaaksen häämöittävät mastot, sillä alus oli siirtynyt paikaltaan ja ilmestynyt ihan likelle joen rantaa.