Mutta Monk ei tähystänyt sen tarkemmin, ja kun hänellä mielestään ei ollut mitään pelättävänä, poikkesi hän leiriinsä vievälle autiolle tielle. Vasta nyt alkoi hänestä tuntua kalastajan katoaminen kummalliselta, ja todellinen epäluulo sai sijaa hänen sielussaan. Hän oli asettanut Atoksen käytettäväksi ainoan vartion, joka olisi voinut häntä suojella, ja leiriin oli puolentoista virstan taival.
Sumu sakeni, niin että esineitä näki tuskin kymmenen askeleen päähän.
Nyt oli Monk kuulevinaan ikäänkuin airon kumeata loisketta oikealta puoleltaan lammelta. "Ken siellä?" hän huusi.
Mutta kukaan ei vastannut. Hän viritti pistoolinsa, otti miekan käteensä ja joudutti askeleitaan, tahtomatta kuitenkaan huutaa apua. Se ei hänestä tuntunut välttämättömän hädän vaatimalta eikä siis hänen arvolleen sopivalta.
27.
Seuraavana päivänä.
Kello oli seitsemän aamulla; päivän ensimmäiset säteet valaisivat lammikoita, joiden kalvossa aurinko heijastui hehkuvana kanuunankuulana. Atos havahtui ja avasi makuuhuoneensa ikkunan, joka oli virran puolella. Silloin hän huomasi noin viidentoista askeleen päässä sen edustalla kersantin ja sotamiehet, jotka olivat yöllä saattaneet häntä ja tuotuaan nassakat hänen asuntoonsa lähteneet palaamaan oikeanpuolista tietä myöten leiriin.
Minkätähden nämä miehet leiriin palattuansa olivat nyt tulleet tänne takaisin? Se kysymys johtui heti kreivin mieleen.
Kersantti näytti pää pystyssä kurkkailevan, milloin aatelismies ilmestyisi näkyviin, saadakseen puhutella häntä. Ihmeissään siitä, että näki täällä taas saattueen, joka oli niin äskettäin poistunut, ei Atos voinut olla lausumatta kummastustaan julki.
"Siinä ei ole mitään merkillistä, sir", sanoi kersantti, "sillä kenraali antoi minulle illalla käskyn valvoa turvallisuuttanne, ja minun on toteltava määräystä."