Ja Louise huokasi; Raoul loi katseensa alas väkinäisesti. Montalais helähti nauruun.
"Minullapa ei ole vanhempia", selitti hän.
"Olette varmaankin jo kuullut, miten kreivi de la Fère jaksaa", sanoi Louise jatkoksi huokaukselleen, joka oli kaunopuheisella voimallaan paljastanut syviä sydänsuruja.
"En, mademoiselle", vastasi Raoul yhtä muodolliseksi heränneenä, "en ole vielä käynyt isääni tervehtimässä. Olin juuri menossa hänen luokseen, kun mademoiselle de Montalais suvaitsi pysähdyttää minut; toivoakseni kreivi on hyvässä voinnissa. Ettehän liene saanut mitään ikäviä tietoja?"
"En ollenkaan, herra Raoul, en, Jumalan kiitos!"
Syntyi äänettömyys, jollaikaa kaksi samaan aatokseen yhtynyttä sielua ymmärsi toisiaan täydellisesti ilman katseenkaan apua.
"Voi, hyvä Jumala!" huudahti äkkiä Montalais; "askeleita portailla!…"
"Kuka sieltä voinee tulla?" sanoi Louise rauhattomana nousten.
"Olen teille suurena kiusana, hyvät neidit; olen varmaankin ollut kovin varomaton", sopersi Raoul kovin hämillään.
"Se on raskasta astuntaa", huomautti Louise.