"Kah, jos se on vain herra Malicorne", arveli Montalais, "niin älkäämme häiriytykö."
Louise ja Raoul katselivat toisiansa ihmetellen, mikä herra Malicorne oli miehiään.
"Älkää välittäkö", jatkoi Montalais, "hän ei ole mustasukkainen."
"Mutta, mademoiselle…" aloitti Raoul.
"Kyllä käsitän… No niin, hän on yhtä vaitelias tarvittaessa kuin minäkin."
"Voi taivas!" hätääntyi Louise, joka oli kallistanut korvansa ovenraolle; "tunnen äidin askeleet!"
"Madame de Saint-Remy! Minne piiloutuisin?" tuskaili Raoul, hartaasti haluten jälleen opastusta Montalaisilta, joka näytti joutuneen hiukan ymmälle.
"Niin", myönsi tämä, "minäkin tunnen paksujen anturain kopseen. Oiva äitisemme sieltä tulee!… Herra varakreivi, onpa vahinko, että ikkuna on viisikymmentä jalkaa korkealla ja sen alla kiveys."
Raoul silmäili neuvottomana uloketta, Louise tarttui hänen käsivarteensa ja pidätteli häntä.
"Kas, olenko päästäni pyörällä?" älysi Montalais; "eikö minulla ole hovipukujen säilytyskaappi? Se on tosiaan ihan kuin tähän tarpeeseen varattu."