Tällävälin Grimaud ainiaan rauhallisena hajoitti pohjakerran sulkuvarustukset, avasi oven ja astahti kynnykselle säveästi käsivarret rinnalla ristissä. D'Artagnanin äänen kuullessaan oli hän kuitenkin huudahtanut kummastuksesta.
Tulen sammuttua sotamiehet keräysivät hämmentyneinä päällikkönsä luo,
Digby etummaisena.
"Antakaahan anteeksi, kenraali", pyysi adjutantti. "Mitä olemme tehneet, se johtui kiintymyksestämme teidän korkea-arvoisuuteenne, jonka luulimme joutuneen hukkaan!
"Olette järjiltänne. Hukkaantuuko minunlaiseni mies! Eikö minulle kenties ole sallittua harkintani mukaan poistua ilmoitusta tekemättä? Pidättekö minua Cityn porvarin asemassa? Ja onko pelkästään epäluulon perusteella ryhdyttävä piirittämään aatelismiestä, ystävääni ja vierastani — ahdistamaan häntä, uhkaamaan kuolemalla? Ja mitä epäluuloa tässä saattoikaan syntyä? Kuolema ja kadotus! minun pitäisi ammuttaa kaikki, jotka urhea aatelismies on jättänyt tänne henkiin!"
"Kenraali", huomautti Digby surkeasti, "meitä oli kahdeksankolmatta, ja kahdeksan makaa maassa kylminä."
"Oikeutan kreivi de la Fèren lisäämään loput kaksikymmentä samaan lukuun", sanoi Monk.
Ja hän ojensi kätensä Atokselle.
"Takaisin leiriin!" käski hän sitten. "Herra Digby, te saatte kuukauden arestia."
"Kenraali…"
"Se opettaa teidät pidättymään toimimasta ilman minun määräyksiäni."