"Se oli toista, veikkonen: hän oli kulkemassa kuolemaan."
"Mutta se, mitä olet tehnyt tämän hyväksi…"
"Sen tein syystä että se oli tullut velvollisuudekseni. Mutta minä karttelen yleensä julkisuutta, senhän tiedät. Kaarle-kuningas ei enää tarvitse minua; jättäköönkin hän minut siis nyt syrjäiseen lepooni, muuta en häneltä pyydä."
D'Artagnan huokasi.
"Mikä sinua vaivaa?" oudoksui Atos; "voisi luulin, että kuninkaan onnellinen paluu Lontooseen murehduttaa sinua, veikkoseni, joka olet kuitenkin tehnyt vähintään yhtä paljon kuin minäkin hänen majesteettinsa hyväksi."
"Eikö vainkin ole totta, että minäkin olen tehnyt hänen majesteettinsa hyväksi yhtä ja toista, kenenkään aavistamatta?" vastasi d'Artagnan purskahtaen gascognelaiseen ivanauruunsa.
"Kyllä kuningas sen tietää, hyvä ystävä", vakuutti Atos.
"Vai tietää?" virkahti muskettisoturi katkerasti; "sitä en totta tosiaan olisi luullut, ja yritinkin juuri itse unohtaa osuuteni hänen asioissaan."
"Mutta hän ei unohda, sen takaan, veikkonen."
"Tuon sanot vain lohduttaaksesi minua hiukan, Atos."