"Ja minusta päivältä", sanoi Atos. "Kuinka keveä nyt onkaan ollakseni, veikkonen, kun näen sinut tuossa, kun saan puristaa kättäsi, heittää loitos miekan ja tikarin ja huolettomana kallistaa tätä sherry-pulloa. Mutta oi, sanomatonta onnea tuntisin, jos kaksi ystäväämmekin olisivat täällä, kumpainenkin omalla nurkallaan tämän pöydän ääressä, ja Raoul, rakas Raoulini, seisomassa ovella katsellen meitä isoilla, kirkkailla ja lempeillä silmillään!"
"Niin, niin", vahvisti d'Artagnan heltyneenä, "se on totta. Yhdyn etenkin ajatuksesi ensi osaan: on suloista myhäillä siinä, missä olemme niin täydellä syyllä vavahdelleet ajatellessamme, että herra Mordaunt saattoi minä hetkenä hyvänsä ilmestyä tuonne porrassillakkeelle."
Samassa ovi avautui, ja niin urhoollinen kuin d'Artagnan olikin, säpsähti hän väkisinkin hiukan säikähtyneesti. Atos käsitti hänen kammostumisensa ja virkkoi hymyillen:
"Isäntämme tässä vain tuo minulle jonkun kirjeen."
"Niin, mylord", sanoi isäntä, "kirje minulla on teidän jalosukuisuudellenne."
"Kiitos", sanoi Atos ottaen kirjeen, mutta katsahtamatta siihen.
"Sanokaas, hyvä isäntä, ettekö tunne tätä herrasmiestä?"
Vanhus kohotti päätänsä ja silmäili d'Artagnania tarkkaavasti.
"En", hän vastasi.
"Hän on niitä ystäviäni, joista olen teille puhunut", ilmoitti Atos, "ja asui täällä minun kanssani yksitoista vuotta sitten."
"Oh", virkkoi vanhus, "täällä on asunut kovin paljon muukalaisia!"