Aatoksiahan d'Artagnanilta ei yleensä puuttunutkaan, kuten tiettyä. Se johtui siitä, että hän äänettömissä yksinpuheluissaan napitti takkinsa leukaan asti, eikä mikään niin elvyttänyt hänen mielikuvituksensa lentoa kuin tämä valmistautuminen jonkunlaiseen taisteluun, muistuttaen toimitusta, jolla oli roomalaisten keskuudessa nimenä accinctio. Hän saapui hyvin kiihtyneenä Albemarlen herttuan asuntoon. Hänet johdettiin varakuninkaan luo niin joutuisasti, että häntä selvästi pidettiin huonekuntaan kuuluvana henkilönä. Monk oli työhuoneessaan.
"Mylord", aloitti d'Artagnan, ja hänessä kuvastui se avomielisyys, jota gascognelainen niin hyvin osasi esittää viekkailla kasvoillaan, "mylord, tulen pyytämään neuvoa teidän armoltanne."
Sisällisesti yhtä umpinaiseksi sonnustautuneena kuin puhuttelija ulkonaisesti vastasi Monk:
"Lausukaa pyyntönne, hyvä ystävä."
Ja hänen kasvojensa ilme ei ollut vähemmän avomielinen kuin d'Artagnaninkaan.
"Ensiksi, mylord, luvatkaa minulle vaitiolonne ja suopeutenne."
"Lupaan teille mitä pyydätte. Mistä on kysymys, sanokaa!"
"No niin, mylord, minä en ole oikein tyytyväinen kuninkaaseen."
"Kas, niinkö? Ja miksi, jos suvaitsette selittää, hyvä luutnantti?"
"No, hänen majesteettinsa toisinaan laskettelee pilaa, joka tuottaa pahoja vaurioita meille miekkamiehille."