"Niin, ja juuri sitä minä en voi käsittää; mutta kenties en tunnekaan kuninkaan luonnetta. Kuinka voi kuninkaalla olla sydäntä naljailuun miehestä, joka on tehnyt hänelle niin monta suurta palvelusta? Miten voi selittää sen, että hänestä on hupaista usuttaa yhteen sellainen jalopeura kuin te ja minunlaiseni hyttynen?"
"En minäkään voi käsittää, että hän tekisi niin", sanoi Monk.
"Kuitenkin se on totta! Lyhyeen sanoen, kun kuningas oli minulle velkaa palkkion, olisi hän voinut palkita minut soturina, keksimättä mokomaa lunnasjuttua, joka loukkaa teitä, mylord."
"Ei", vastasi Monk nauraen, "se ei vähääkään loukkaa minua, sen vannon."
"Ei minun osaltani, sen kyllä huomaan; te tunnette minut, mylord, minä olen niin vaitelias, että hautaa voisi pitää juorukellona minuun verraten. Mutta… ymmärrättekö minua, mylord?"
"En", väitti Monk itsepintaisesti.
"Jos joku toinen tietäisi sen salaisuuden, jonka minä tiedän…"
"Minkä salaisuuden?"
"Voi, mylord, sen onnettoman Newcastlen salaisuuden."
"Ahaa, kreivi de la Fèren miljoonasta?"