Armeija vaihtoi tyytyväisiä silmäyksiä d'Artagnanin ylpeän katseen kanssa.
"Ja heti kuninkaan noustua valtaistuimelleen minä luovutin Monkille takaisin hänen toimitsijansa, tosin hiukan kynittynä, mutta palautinpa hänet kuitenkin. Mutta antaessaan minulle anteeksi, kuten todellakin kävi, ei kenraali Monk voinut olla virkkamatta minulle seuraavia sanoja, jotka minä neuvon jokaisen teistä kaivertamaan syvälle silmiensä väliin pääkallon holvin alle: 'Hyvä herra, leikki sijansa saa, mutta minä en ole luonteeltani pilanteon suosija; jos kepposestanne (te ymmärrätte, herra Menneville) kirpoaa sanaakaan teidän tai toverienne huulilta, on hallintoni alueella Skotlannissa ja Irlannissa seitsemänsataaneljäkymmentäyksi tammipalkeista rakennettua hirttolavaa, jotka on niitattu rautapulteilla ja voidellaan joka viikko. Minä lahjoittaisin yhden näistä hirttolavoista kullekin teistä, ja painakaa mieleenne, herra d'Artagnan', lisäsi hän (painakaa tekin se mieleenne, hyvä Menneville), 'että minulle jäisi vielä seitsemänsataakolmekymmentä pikku huvituksiini. Sitäpaitsi'…"
"Uhuh", huudahtivat apurit, "vieläkö lisää?"
"Pahin on jäljellä: 'Herra d'Artagnan, minä lähetän Ranskan kuninkaalle kysymyksessäolevan sopimuksen ja pyydän häntä ensiksikin kuljetuttamaan Bastiljiin ja sitten lähettämään minulle kaikki ne, jotka ovat ottaneet osaa retkeen; sen pyynnön kuningas varmasti ottaa täyttääkseen.'"
Kauhistuksen huudahduksia kaikui joka puolelta pöytää. "No, no!" viihdytti d'Artagnan; "tuo kunnon mies on unohtanut erään seikan, nimittäin että hän ei tiedä ketään teistä nimeltä, ja te uskonette toki, etten minä teitä kavalla. Miksi sen tekisin? Mitä teihin itseenne tulee, niin ette kai ikinä ole niin typeriä, että itse paljastaisitte osallisuutenne, sillä silloin kuningas täyshoitonne kustannuksia säästääkseen lähettäisi teidät Skotlantiin, missä seitsemänsataaneljäkymmentäyksi hirsipuuta törröttää. Siinä kaikki, hyvät herrat. Minulla ei ole enää sanaakaan lisättävänä siihen, mitä minulla on ollut kunnia heille lausua. Olen varma siitä, että minua on täydellisesti ymmärretty; eikö totta, herra Menneville?"
"Täydellisesti", vakuutti tämä.
"Ja nyt rahoihin käsiksi!" sanoi d'Artagnan. "Sulkekaa ovet."
Hän tyhjensi massin pöydälle, mistä monet uudet, kauniit kultakolikot kierivät alas. Jokainen kumartui lattiaan.
"Kauniisti, kauniisti!" varoitti d'Artagnan; "älköön kukaan vilkaisko alas, jotta minä saan tilin menemään tasan."
Hän onnistuikin siinä, lukien kullekin viisikymmentä koreata kultarahaa kouraan ja vastaanottaen yhtä monta siunausta.