"Se on totta!" kajahti yhteen suuhun.
"Hyvät herrat", jatkoi d'Artagnan, "kuunnelkaa nyt viimeistä ohjetta. Kauppasopimuksemme on päättynyt sen kaappauksen ansiosta, jolla saimme haltuumme Englannin pätevimmän rahamiehen, — sillä nyt minun pitänee ilmaista teille, että sieppaamamme mies oli kenraali Monkin rahastonhoitaja."
Sana rahastonhoitaja teki hyvän vaikutuksen hänen joukkoonsa. D'Artagnan huomasi, että ainoastaan Mennevillen silmät eivät ilmaisseet täydellistä luottavaisuutta.
"Tämän rahastonhoitajan", pitkitti d'Artagnan, "minä vein puolueettomalle alueelle Hollantiin. Sain hänet allekirjoittamaan sopimuskirjan, toimitin hänet takaisin Newcastleen, ja kun hänen täytyi olla tyytyväinen menettelyymme hänen suhteensa, koska honkakirstuakin kannettiin aina täräyttelemättä ja se sitäpaitsi oli sisustettu pehmeäksi, niin pyysin häneltä teille lahjapalkkiota. Tässä se on."
Hän heitti jokseenkin pullean rahamassin pöytäliinalla. Kaikki kurkoittivat vaistomaisesti kätensä.
"Malttakaas hetkinen, kiltit karitsaiseni", sanoi d'Artagnan; "jos asialla on hyvä puolensa, niin kuuluupa siihen hankaluutensakin."
"No, ka!" mutisi seurue.
"Me olemme nyt sellaisessa asemassa, veikkoset, jossa ihminen tarvitsee kaikkea älyänsä. Suoraan sanoen me häilymme hirsipuun ja Bastiljin välillä."
"Jo nyt!" kuului joukosta.
"Se on helposti käsitettävissä. Kävi pakolliseksi selittää kenraali Monkille hänen rahastonhoitajansa häviämisen aihe; sitä varten odotin kuningas Kaarle II:n aavistamattoman valtaannousun virallista hetkeä, hän kun on ystäviäni…"