"Monsieur", jatkoi kardinaali, "oli muskettisoturina edesmenneen kuninkaan palveluksessa ja nimeltään Tréville.[30] Monsieur tuntee hyvin Englannin, hän kun on eri aikoina tehnyt sinne useita matkoja; hän on peräti ansiokas alamainen."

Nämä sanat vihjaisivat vanhoihin muistoihin, joiden herättäminen aina vapisutti Itävallan Annaa. Englannin mainitseminen elvytti hänen mielessään niitä päiviä, jolloin hän sammumattomasti vihasi Richelieuta ja kiihkeästi rakasti Buckinghamia; muskettisoturit kelpasivat nimeksi sankarirunoelmalle, jonka voitot olivat paisuttaneet nuoren naisen sydäntä ja jonka vaarat olivat tutisuttaneet nuoren kuningattaren valtaistuinta. Kardinaalin sanoilla oli paljonkin tehoa, sillä se huomautus sai mykiksi ja tarkkaavaisiksi kaikki kuninkaalliset henkilöt, ja hyvin erilaisin tuntein nämä yhtaikaa alkoivat ajatella noita salaperäisiä vuosia, joita nuoret tunsivat vain kuulopuheelta ja vanhat olivat katsoneet pysyväisesti unohtuneiksi.

"Puhukaa, monsieur", virkkoi Ludvig XIV, ensimmäisenä irtautuen epäilysten ja muistojen häiriöstä.

"Niin, puhukaa", kehoitti kardinaalikin, jonka tarmo ja virkeys olivat palanneet leskikuningattarelle annetusta pikku letkautuksesta.

"Sire", aloitti kreivi, "kuningas Kaarle II:n kohtalo on kerrassaan muuttunut kuin ihmetyöllä. Mitä ihmiset eivät olleet tähän asti saaneet aikaan, sen on Jumala päättänyt panna täytäntöön."

Mazarin alkoi yskiä, vetäytyen vuoteelleen.

"Kuningas Kaarle II", jatkoi Atos, "on lähtenyt Haagista, ei enää pakomatkalle tai valloitusretkelle, vaan itsenäisenä hallitsijana, joka kaukana kuningaskunnastaan matkailtuansa saapui takaisin yleisen riemun tervehtimänä."

"Suuri ihmetyö tosiaankin", sanoi Mazarin, "sillä jos on kerrottu totta, niin tämä riemun hälinään palaava kuningas oli lähtiessään saanut hyvästelykseen musketinlaukauksia."

Kuningas istui järkkymättömänä. Nuorempana ja keveäluontoisempana ei Filip kyennyt pidättämään hymyä, joka imarteli Mazarinia ikäänkuin taputuksena hänen leikkipuheelleen.

"Toden totta, ihme se on ollut", sanoi kuningas; "mutta niin paljon kuin Jumala tekeekin kuninkaitten hyväksi, herra kreivi, Hän käyttää kuitenkin ihmisiä välikappaleina aivoitustensa toimeenpanemiseen. Mitä miehiä saa Kaarle II etusijassa kiittää valtaanpääsystänsä?"