"Mutta", tokaisi kardinaali vähääkään välittämättä kuninkaan itsetunnon pahastuttamisesta, "eikö teidän majesteettinne tiedä, että hänelle luovutti valtaistuimen kenraali Monk?…"
"Sen toki tiedän", vastasi Ludvig XIV lujasti; "kysyn herra lähettiläältä kuitenkin tuon kenraalin mielenmuutoksen perusteita."
"Ja teidän majesteettinne kajoaakin juuri asian ytimeen", vastasi Atos, "sillä ilman sitä ihmettä, josta minulla on ollut kunnia mainita, olisi herra Monk todennäköisesti jäänyt kuninkaan voittamattomaksi viholliseksi. Mutta Jumala tahtoi, että muuan mies sai eriskummaisen, uhkarohkean ja nerokkaan aatoksen, samalla kun eräs toinen teki uhrautuvaisen ja miehuullisen päätöksen. Näiden kahden suunnitelman yhtymä tuotti herra Monkin ajatuskantaan sellaisen käänteen, että hän kiivaasta vihollisesta asettui karkoitetun kuninkaan ystäväksi."
"Tällaisia yksityiskohtia juuri halusinkin tietää", virkkoi kuningas.
"Keitä nuo mainitsemanne kaksi miestä ovat?"
"He ovat ranskalaisia, sire."
"Sepä todella hauska tieto!"
"Entä ne kaksi aatosta?" kysäisi Mazarin. "Ne minussa herättävät suurempaa uteliaisuutta kuin henkilöt."
"Niin", jupisi kuningas.
"Jälkimmäisenä mainitsemani uhrautuvainen ja järkevä aatos oli niistä kahdesta vähäpätöisempi, sire: piti mennä kaivamaan esille kultamiljoona, jonka kuningas Kaarle I oli haudannut Newcastleen, ja ostaa tällä summalla Monkin kannatus."
"Ho, hoo!" äännähti Mazarin elpyen miljoonan maininnasta. "Mutta samainen Monk oli juuri miehittänyt Newcastlen?"