Kardinaali vaipui hetkiseksi kokoon kuin musertavan iskun saaneena.
Mutta Mazarinin luonto ei toki niin luhistunut.
"Guénaud", hän sanoi jälleen kohoutuen, "sallikaa minun vielä vedota tuomiostanne. Tahdon saada koolle Euroopan viisaimmat tiedemiehet, ja kysyä heiltä neuvoa… tahdon elää vaikka millä keinoin."
"Älköön teidän ylhäisyytenne luulko", vastasi Guénaud, "että minä olen vain omalla vastuullani rohjennut lausua ratkaisun noin kallisarvoisesta kohtalosta; olen jo kuulustanut sekä Ranskan että ulkomaiden kokeneimpien lääkärien ja paranteenvalmistajain mieltä… hankkinut kaksitoista pätevintä lausuntoa."
"Ja mitä ne sanovat?"
"Että teidän ylhäisyytenne on kuoleman oma; asiaa koskeva mietintö allekirjoituksineen on salkussani. Jos teidän ylhäisyytenne tahtoo tutustua siihen, näette siinä nimettyinä, mitä kaikkia parantumattomia tauteja olemme havainneet. Ensiksikin…"
"Ei, ei, Guénaud", huudahti Mazarin työntäen paperin luotansa, "minä antaudun, minä antaudun!"
Kiihtymyksen kohtausta seurasi syvä hiljaisuus, jollaikaa kardinaali keräsi ajatuksiaan ja voimiansa.
"Toinen asia", aloitti hän sitten: "onhan luonnonparantajia, puoskareita. Kotimaassani on lääkärien hylkäämillä tapana turvautua johonkuhun orvietaanikaupustelijaan,[32] jonka lääke kymmenen tappaessaan pelastaa sata."
"Eikö teidän ylhäisyytenne ole huomannut, että minä olen kuukauden kuluessa vaihtanut lääkkeitänne kymmenen kertaa? Olen kuluttanut viisikymmentätuhatta livreä kaikkien noiden heittiöiden salaisuuksien ostamiseen: luettelo on koeteltu loppuun, kukkaroni samaten. Te ette ole parantunut, ja ilman minun taitojani olisitte ja haudassa."
"Mennyttä siis", jupisi kardinaali, "kaikki lopussa!"