Kardinaali hengitti niin työläästi, että armottoman lääkärinkin tuli surku.
"Tauteja on monenlaisia", yritti Mazarin. "Toisista läpäisee."
"Niin kyllä, monseigneur."
"Eikö tosiaankin?" huudahti Mazarin miltei ilahtuneena! "sillä mitä merkitystä muutoin olisikaan tarmolla, tahdonvoimalla? Mitä auttaisi nero, teidän neronne, Guénaud? Ja mihin kelpaisi tiede ja sen tuottama taito, ellei pelastamaan vaarasta potilaita, jolla on kaikki apukeinot käytettävissään?"
Guénaud yritti avata suutansa, mutta kardinaali pitkitti: "Ottakaa huomioon, että minä olen hoidokeistanne luottavaisin; tottelen teitä sokeasti, ja niinpä…"
"Sen kyllä tiedän", myönsi Guénaud.
"Paranenhan siis?"
"Monseigneur, ei lujinkaan tahdonvoima, ei karaistuneinkaan tarmo, ei suurin nero eikä korkein tiede kykene vastustamaan tautia, johon Jumala on asettanut ehdottoman tuhon. Kun tauti on kuolettava, niin se tappaa, eikä siinä auta mikään…"
"Onko tautini… siis… kuolemaksi?" kysyi Mazarin.
"On, monseigneur."