Kardinaali päästi tuskallisen huokauksen ja vaipui pielukselleen kuiskaten:
"Kiitos, Guénaud, kiitos!"
Lääkäri teki lähtöä, mutta kuoleva kohottausi vielä ja varoitti leimuavin katsein:
"Vaiteliaisuutta, muistakaa olla vaiti!"
"Monseigneur, kaksi kuukautta on tämä salaisuus ollut tiedossani; te näette, että olen tarkoin säilyttänyt sen."
"Menkää, Guénaud, pidän huolta palkinnostanne; menkää, ja sanokaa Briennelle, että hänen tulee lähettää luokseni joku apulainen — kutsuttakoon herra Colbert. Hyvästi!"
44.
Colbert.
Colbert ei ollut kaukanakaan. Kaiken iltaa hän oli oleskellut eräässä käytävässä, haastellen Bernouinin tai Briennen kanssa ja hovimiehen tavallisella nokkeluudella pohtien uutisia, jotka kuvastuivat jokaisen tapauksen pinnalle niinkuin ilmarakkuloita nousee veden kalvoon. On epäilemättä paikallaan piirtää tässä moniain sanoin muuan sen vuosisadan mielenkiintoisimpia muotokuvia ja esittää se kenties yhtä todellisena kuin hän esiintyy aikalaisten maalauksissa. Colbert oli mies, jonka käsittelemiseen historioitsijalla ja sielutieteilijällä on yhtä suuri aihe.
Hän oli kolmetoista vuotta vanhempi Ludvig-kuningasta, tulevaista herraansa, varreltaan keskimittainen, pikemmin laiha kuin tanakka; silmät olivat syvällä ja kasvonpiirteet jokapäiväiset, mustat hiukset pitkät ja harvat, niin että hän jo varhain alkoikin käyttää patalakkia. Katse oli ankara ja kovakin; jäykkä sävy käsitettiin hänen alempiensa keskuudessa kopeudeksi ja esiintyi ylempien silmissä teennäisenä siveellisenä arvokkuutena, mutta tämä ylväys ei vain muuttunut missään olosuhteissa, ei edes hänen ollessaan yksinään kuvastimen edessä. Siinä mies ulkonaisesti määriteltynä.