Mitä hänen sisäiseen olemukseensa tulee, niin häntä kiitettiin yleiseen erinomaisista tilimiehen lahjoista ja käytännöllisestä keinokkuudesta, jolla hän kykeni keksimään valtiolle tulolähteitä ikäänkuin tyhjästä. Hän oli älynnyt pakottaa rajalinnoitusten päälliköt elättämään varusmiehistöjä palkatta, pelkästään niiden suoranaisella osuudella vanhoista veroista. Noin kallisarvoinen ominaisuus oli saanut kardinaali Mazarinin nimittämään hänet intendentikseen[33] herra Joubertin kuoltua, toivoen Colbertin osaavan edelleenkin mukavasti murennella valtion menoeriä vähäisemmiksi.
Colbert sai vähitellen asemaa hovissa porvarillisesta syntyperästään huolimatta — isä oli nimittäin jatkanut isänsä liikettä viinikauppiaana ja sittemmin perustanut verkamyymälän, joka lopulta kehittyi silkkikaupaksi. Tälle alalle oli poikakin aiottu, ja hän oli jo ollut erään lyonilaisen kauppiaan palveluksessa, mutta sittemmin tullut Pariisiin harjoittelijaksi asianajokonttoriin. Siellä hän oli oppinut tilinpitoa ja vielä tärkeämpää tilien sekoittamisen taitoa. Jäykkyys oli tuottanut Colbertille kuitenkin suurinta hyötyä, — Onnetar oikutellessaan todella suuresti muistuttaa noita vanhan ajan naisia, joiden mieltymystä ei työntänyt luotansa mikään ulkonainen tai sielullinen piirre, kun he kerran elähtyivät huomaavaisiksi jollekulle henkilölle. Sattui nimittäin erityinen käänne kirjurin uralla.
Ollessaan v. 1648 valtiosihteeri Michel Letellierin palveluksessa, johon hän oli siirtynyt serkkunsa Saint-Penangen herran suositusten avulla, sai hän eräänä päivänä ministeriltä kiperän asian toimitettavakseen kardinaali Mazarinin luona. Hänen ylhäisyytensä oli silloin mitä parhaassa voinnissa, ilkeät frondelaisvuodet eivät olleet vielä käyneet hänelle kolmin- ja nelinkertaisiksi. Kardinaali oleskeli Sedanissa ja oli joutunut pahaan pulaan eräästä hovivehkeilystä, jossa Itävallan Anna näytti tahtovan luopua hänen puoleltaan. Tuon juonen lankoja piteli Letellier. Hän oli juuri saanut leskikuningattarelta kirjeen, joka oli hänelle hyvin kallisarvoinen ja Mazarinille varsin vaarallinen. Jo siihen aikaan! Letellier näytteli sitä kaksinaamaisuutta, joka erinomaisesti edistikin hänen menestystään, kun hän aina asettausi kumpaisenkin vastapuolen kannattajaksi, hyötymällä molemmista joko sekaannuttamalla heidän välinsä yhä pahemmiksi tai toimittamalla heidät sovintoon keskenänsä. Nyt Letellier halusi lähettää Itävallan Annan kirjeen Mazarinille, jotta tämä ilmiannosta hyvillään tuntisi kiitollisuutta näin kauniista hyväntahtoisuudesta. Kirjeen lähettäminen oli helppoa, mutta pulmallista oli saada se takaisin kardinaalilta, jonka piti vain lukea se. Letellier silmäili miettivästi ympärilleen, ja nähdessään tummapintaisen ja laihan kirjurin, joka otsa rypyssä laski tilisarekkeita hänen pulpettinsa ääressä, arveli hän tämän miehen soveliaammaksi hankkeensa toteuttamiseen kuin paraskaan aatelissoturi olisi saattanut olla.
Colbertin piti lähteä Sedaniin ilmoittamaan Mazarinille kirjeen sisältö ja tuoda kirje sitten takaisin Letellierille.
Hän kuunteli saamaansa ohjetta tunnollisen tarkkaavasti, antoi toistaa määräyksen ja pyysi sitten nimenomaista selvyyttä siitä, oliko kirjeen takaisintuominen yhtä tärkeätä kuin sen näyttäminen kardinaalille.
"Se onkin ihan välttämätöntä", sanoi Letellier.
Colbert lähti päätähavin matkalle ja riensi kuin pikalähetti, jonka ei auta ajatella vaivojaan. Hän ojensi Mazarinille ensin Letellierin kirjelmän, jossa kardinaalille ilmoitettiin tuon kallisarvoisen kirjeen lähettämisestä, ja sitten tämän tähdellisen paperin.
Mazarin punastui rajusti lukiessaan Itävallan Annan kirjeen, hymyili armollisesti Colbertille ja viittasi puhuttelun päättyneen.
"Milloin saan vastauksen, monseigneur?" kysyi kuriiri nöyrästi.
"Huomenna."