"Minäkö? En suinkaan", vakuutti Ludvig XIV; "en millään muotoa, — te erehdytte, madame."
"Mitä siis puhelittekaan itseksenne, sire?"
"Olin olevinani professorini kovistuksella kehittämässä laajenteluksi sanottua puhetaidon muotoa."
"Poikani", sanoi Itävallan Anna päätänsä pudistaen, "teette väärin siinä, ettette suo minulle luottamustanne ettekä usko sanaani. Tulee päivä, kenties piankin, jolloin teidän tarvitsee muistaa se totuus, että kulta on kaikkivaltius ja että todellisia kuninkaita ovat ainoastaan ne, jotka ovat kaikkivaltiaita."
"Tarkoituksenanne ei kuitenkaan liene moittia vuosisatamme rikkaita?" virkkoi kuningas.
"Ei", vastasi Itävallan Anna vilkkaasti, "ei, sire; ne, jotka meidän aikanamme — teidän hallituskautenanne — ovat rikkaita, heillä on varallisuutensa syystä että te olette niin suvainnut, ja minä en tunne heitä kohtaan pahastusta tai kateutta; he ovat epäilemättä palvelleet teidän majesteettianne niin hyvin, että teidän majesteettinne on pätevillä pesteillä sallinut heidän hankkia hyvityksensä. Tätä minä tarkoitan huomautuksella, josta tunnutte nuhtelevan minua."
"Jumala varjelkoon, madame, että minä mistään nuhtelisin äitiäni!"
"Sitäpaitsi", pitkitti Itävallan Anna, "Luoja antaa maallista hyvyyttä vain joksikin aikaa; kunnian ja kullan vastapainoksi on Luoja asettanut kärsimykset, sairauden, kuoleman, ja yksikään", lisäsi leskikuningatar surumielisesti hymyillen, mikä osoitti hänen tässä ajattelevan omaakin kohtaansa, "ei vie varallisuuttaan tai suuruuttansa mukanaan hautaan. Niinpä nuoret korjaavat vanhuksien valmistamasta runsaasta sadosta hedelmät."
Ludvig kuunteli yhä tarkkaavaisemmin näitä sanoja, joihin Itävallan
Anna ilmeisesti sovitti rohkaisevaa sävyä.
"Madame", sanoi hän katsellen äitiänsä kiinteästi, "teillä tosiaan luulisi olevan jotakin erityistä ilmoitettavaa minulle?"