"Ei mitään suoranaista, poikani; olettehan vain huomannut tänä iltana, että herra kardinaali on kovin sairaana?"
Ludvig tähysti äitiänsä, tavoittaen hänen äänestään liikutuksen sointua, kasvoistaan murheen ilmettä. Itävallan Annan ulkomuodossa näkyikin lievä muutos, mutta se saattoi johtua siitä, että hän itse jo poti alkavaa syöpää.
"Niin, madame", myönsi kuningas, "herra de Mazarinin vointi on huono."
"Ja olisi suuri vahinko valtakunnalle, jos Herra nyt kutsuisi täältä hänen ylhäisyytensä. Eikö se ole teidän mielipiteenne kuten minunkin, poikani?" kysyi Itävallan Anna.
"Kyllä, madame, kyllä tietysti, — se olisi suuri tappio maalle", myönsi Ludvig punehtuen; "mutta vaara ei minusta tunnu varsin uhkaavalta, ja kardinaali on vielä parhaassa iässäkin."
Samassa palatsinvartija kohotti oviverhoa ja seisoi suorana paperilappunen kädessä, odottaen kuninkaan kysymystä.
"Mikä asiana?" tiedusti kuningas.
"Sanoma herra de Mazarinilta", vastasi palatsinvartija.
"Antakaa tänne", sanoi kuningas, ja hän otti kirjelmän. Mutta juuri kun hän aikoi avata sen, kuului suurta hälinää yhtaikaa lehteriltä, eteishuoneista ja pihalta.
"Ah, ah", virkahti Ludvig XIV nähtävästi tuntien tämän kolminaisen hälinän, "väärinpä äsken sanoin, että Ranskassa toinen mies on todellinen kuningas: niitä onkin kaksi!"