Kardinaalin silmät tähysivät ahnaasti kuninkaaseen, sillä hän tajusi ratkaisevan hetken tulleen.
"Ja käyntini varsinaisena määränä", pitkitti kuningas, "oli lausua teille sydämen pohjasta vilpitön kiitokseni siitä viimeisestä ystävyytenne osoituksesta, jonka olette minulle hyväntahtoisesti antanut."
Kardinaalin posket painuivat kuopalle, hänen huulensa avautuivat raolleen, ja surkein huokaus, mitä hän oli milloinkaan hengähtänyt, alkoi väkisinkin raivata pääsyä hänen rinnastaan.
"Sire", sanoi hän, "minua voidaan soimata siitä, että olen syössyt omaiseni köyhyyteen ja antanut heidän kaikkien toiveittensa raueta surulliseen pettymykseen; mutta ainakaan ei voida sanoa, että olen kieltäytynyt uhraamasta kaikkeani kuninkaalle."
Itävallan Anna heltyi taas kyyneliin.
"Rakas kardinaali", lausui kuningas totisemmin kuin hänen nuoruudestaan olisi voinut luulla, "huomaan teidän käsittäneen minut väärin."
Mazarin kohottausi kyynärpäänsä varaan.
"Ei ole puhettakaan rakkaan perheenne köyhdyttämisestä tai palvelijainne jättämisestä osattomiksi; ei, ei ollenkaan!"
— Kas, hän aikoo luovuttaa takaisin murusen, — ajatteli Mazarin; — pitää koettaa lohkaista se mahdollisimman isoksi.
— No nyt kuningas pehmiää ja heittäytyy jalomieliseksi, — ajatteli kuningatar; — mutta hänen ei sovi antaa luopua varallisuudesta, tällaista omaisuutta ei enää koskaan ilmene saatavaksi.