Kardinaalilla sitävastoin oli lahjoituskirja ainoana ajatuksenaan. Kipu ei hänelle tuottanut noin masentunutta sävyä ja apeata katsetta, vaan sen kiitoksen odotus, jolla kuningas hetimiten häätäisi viimeisenkin mahdollisuuden miljoonien takaisinsaamisesta.
Mazarin ensimmäisenä keskeytti vaitiolon.
"Teidän majesteettinne on muuttanut Vincennesiin?" hän virkkoi.
Ludvig vain nyökkäsi.
"Se on armollinen suosionosoitus kuolevalle ja viihdyttää viimeisiä ajatuksiani", jatkoi Mazarin.
"Toivottavasti en ole tullut tervehtimään kuolevaa", vastasi kuningas, "vaan sairasta, jonka toipumista meidän on odotettava."
Mazarin pudisti päätänsä ikäänkuin sanoakseen: "Teidän majesteettinne haastaa hyvin ystävällisesti, mutta minä tiedän sen asian paremmin." Ääneen hän lausui: "Viimeinen käynti, sire, viimeinen."
"Jos niin olisi, herra kardinaali", virkkoi Ludvig XIV, "niin tulisin vielä viimeisen kerran pyytämään neuvoja opastajalta, jota minun on kiitettävä kaikesta."
Leskikuningatar oli nainen; hän ei kyennyt pidättämään kyyneliään. Kuningaskin näytti hyvin liikuttuneelta, ja Mazarin oli vielä enemmän järkkynyt kuin hänen kaksi vierastaan, mutta toisesta syystä. Syntyi jälleen hiljaisuus. Itävallan Anna kuivasi poskipäänsä, ja kuningas pakottausi tyyneksi.
"Minä sanoin", aloitti Ludvig uudestaan, "että teidän ylhäisyytenne on jättänyt minut suureen kiitollisuudenvelkaan."