"Ooh, kuolema ja kirous!… sen uskon… ooh!"
"Hyvä Jumala, miten on laitanne?"
"Minä palan!"
"Tunnetteko kovia tuskia?"
"Kuin kadotuksen vaivassa!"
Colbert toivotteli vajoavansa maan sisään.
"Teidän majesteettinne siis luulee", aloitti Mazarin samassa uudestaan, "että kuningas" (hän pysähtyi hetkiseksi) "että kuningas tulee tänne virkkamaan minulle pikku sanasen kiitokseksi?"
"En nyt näe muuta mahdolliseksi", vahvisti kuningatar.
Mazarin murskasi Colbertin viimeisellä katseellaan. Samassa palatsinvartijat alkoivat ilmoitella kuninkaan tuloa eteishuoneissa, joissa kuhisi hoviväkeä, ja täten syntynyttä tuoksinaa käytti Colbert livahtaakseen tiehensä seinäkomeron ovesta. Itävallan Anna nousi seisaalle odottamaan poikansa saapumista. Kuningas ilmestyi kamarin kynnykselle ja tähtäsi katseensa kuolevaan, tämän enää huolimatta hievahtaakaan hallitsijan takia, jolta hänellä mielestään ei ollut enää mitään odotettavana. Ovenvartija vieritti vuoteen lähelle nojatuolin. Ludvig tervehti äitiänsä ja sitten kardinaalia; hänen istuutuessaan kuningatarkin asettui paikalleen. Kuningas loi taaksensa silmäyksen, josta ovenvartija oivalsi viitata, että oviverhojen sisäpuolelle asti edenneen osan saattuetta tuli poistua.
Samettikaihtimien pudotessa alas laskeusi huoneeseen jälleen hisahtamaton hiljaisuus. Kuningas tunsi itsensä vielä kovin nuoreksi ja arastelevaksi sen miehen edessä, joka hänen syntymästään saakka opetusmestarina oltuaan nyt kuoleman vihaisen majesteettisuuden ympäröimänä herätti hänessä yhä suurempaa kunnioitusta. Hän ei senvuoksi rohjennut aloittaa keskustelua tajuten, että lausutut sanat eivät saisi merkitystä ainoastaan tämän maailman asioissa, vaan tuntuisivat haudan taaksekin.